tarina jatkuu

mutta positiivisempana. TÄÄLLÄ.

en pysynytkään kovin kauaa poissa, enkä parantunut maagisesti heti blogin lopettamisen jälkeen.
en. mutta uusi paranemisyritys. ja tällä kertaa viimeinen.

Itse päättää saan nyt mihin suuntaan tästä lähdetään.

"Oon päättäny lopettaa tän kaiken."

"Minkä kaiken?"

"Kaiken. Elämän."

Hakkasin jalkojani, istuin kylmällä puistonpenkillä ja itkin.

"Sano mulle jooko heippa."

"En!"

Löin luurin korvaan ja lähdin juoksemaan.

Juoksin ja itkin.

Mä teen sen mä en jaksa enää niin oon kaikille parempi kyllä ne unohtaa.

En voi edes kuvitella miltä tuntuu kuulla tuollainen lause. Miltä tuntuu kun toinen ei kuuntele kieltoja. Ei usko että kukaan välittää. Tehdä aivan liian paljon sen eteen, että toinen voisi paremmin, ja saada kiitokseksi lupaus hautajaisista.

En voi saada sitä tekemättömäksi, en voi pyyhkiä sitä pois ihmisten mielistä. En voi pyytää anteeksi,  enkä estää ihmisiä olemasta huolissaan.

En voi tehdä muuta kuin olla kiitollinen niistä ihmisistä, jotka välittävät. Jotka estivät minua lopettamasta elämääni. Koska en minä sitä halua. Haluan elää. Haluan kuolla vanhana ja onnellisena.

Haluan elää onnellisena ja sitä päin mennään. Mulla on koko elämälle yksi tavoite ja se on olla onnellinen. Mitä ikinä teen tai koen, niin haluan olla sellainen. Kaikki muu on toisarvoista.

Olen päättänyt poistaa blogini. En halua velloa pahassa olossa, enkä aiheuttaa sitä muille julkaisemalla ahdistavia tekstejä. Minulla on päiväkirja, minulla on ystävät ja hoitosuhde. Minulla on toivo. Minulla on kaikki, mitä tarvitsen paranemiseen. Nyt on vain käytettävä kaikki keinot.

Toivon voimia niille rakkaille ihmisille, jotka ovat luvanneet auttaa minua. Tiedän, että tämä ei tule olemaan helppoa. Silti syön, tai itken ja syön. Silti kiellän itseäni ajattelemasta niitä asioita, jotka muka helpottavat, mutta todellisuudessa painavat minua aina vain alemmas.

Mulle on ojennettu auttava käsi ja mä haluan tarttua siihen ja nousta tästä kuopasta.

Iidi kiittää ja kuittaa. Tämä on Porkkana ja Possumunkki:n loppu. Tämä on minun uuden elämäni alku.

Myönnän mun elämä heittelehtii, en pelaa enää pelii rehtii.

"Mitä oisit mieltä sellasesta et laitettais lähetettä jonnekin kelan tukemaan terapiaan?"

"öööö..."

"Meillä ei täällä oo potilaat yleensä kun vuoden ja sitten lähetetään jonnekin muualle."

"Okei, kai se on sit ihan hyvä... 

Mut en haluu vielä, kun stressaa nyt kaikki muukin ihan tarpeeks!"

"Joo no katotaan sitten parin kuukauden päästä.

Musta tuntuu että psykoterapia vois olla aika hyvä juttu. Siellä pystyy käydä useitakin vuosia."

Mä haluan olla terve jo silloin toukokuussa.

Haluan näyttää että kyllä mä selviän ilman vuosien terapiajaksoja.

Haluan elää ilman lääkkeitä.

Maata bikinit päällä rannalla, nauttia kesästä, syödä jäätelöä, nähdä ystäviä, juosta kaatosateessa vain siksi että se on hauskaa, uida häpeämättä itseäni, tuntea aallot jalkoja vasten, kuivattaa hiukset lämpimässä tuulessa.

Olla onnellinen.

"Ootko sä käyttänyt niitä rauhottavia?"

"Eeen, kun... en halua käyttää niitä ruoka-ahdistukseen ja sit vertaan aina ahdistusta siihen mitä se oli sillon vähän aika sitten. Ja ajattelen että ei oo mitään järkee käyttää, kun se ahdistus on kuitenkin helpompaa kun sillon. Tai en tiedä..."

"Onko se sit nyt vähän silleen että kestät enemmän?"

"Mmm...nii varmaanki"

On ylämäki raskas askeltaa, mutta alamäkeen liian usein katoaa.

Muistin, että mulla on paperipäiväkirja, siksi hiljaisuus.
Nyt muistin, että mulla on myös tämä.
En tiedä, kumpi on parempi? Ja jään yhä miettimään vaihtoehtoja

Kuukauden oksentamattomuusputki päättyi viikko sitten, kun erehdyin syömään porkkanakeiton ja sen jälkeen vielä puoli levyä suklaata.
Mutta se siitä, silti yritin koko loppuviikon saada iltaisin aina jotain syötyä.
En ymmärrä, miten syömisestä on tullut taas niin vaikeaa.

Huomaan koulussa luokkakavereiden kasvoilla ilmeen, jota en ole nähnyt kolmeen vuoteen.
Sanon, että kastike on pahaa, eikä sitä pysty syömään.
"Vitsi kun piti mennä sotkemaan nää perunatkin tähän, en pysty syödä nyt näitäkään. voi harmi..."

Mietin varmempia keinoja kaiken lopettamiseen, samaan aikaan kun kerron nauraen eilisestä.

"On jotain rauhoittavia, mutta en kyllä haluais niitä sulle, koska voit jäädä koukkuun..."
"Kumpi on parempi, se että tuun riippuvaiseks, vai se että tapan itteni!?"
"Ai onko sulla sellasia ajatuksia."

Menetän taas uskoni parantumiseen. Kukaan ei kuuntele, sanon asiat kymmenen kertaa ja vasta kun huudan niin minua uskotaan.

"Mäpä katon onko tuo meidän lääkäri paikalla."

Kinuan rauhoittavat ja jätän ne laatikon perälle odottamaan huonompaa päivää.
Ahdistun ja olen syömättä. Syön ja stressaan. Näen painajaisia ja valvon.
Mietin kuolemaa ja muistan, että olen luvannut olla täällä.
Lähteä leffaan, viettää aikaa, auttaa, kuunnella, olla lähellä, välittää, pitää huolta, olla ystävä ja sisko.

Liikun, käyn töissä, näen ystäviä opiskelen luen kirjoitan,
mihin minä rauhoittavia tarvitsen.

Syön vain koska toisetkin tekevät niin.
Ahdistun ja lähden lenkille.
en oksenna en oksenna en oksenna....
Säikyn ihmisiä, pelkään miehiä. Mustiin pukeutuneita, huppupäisiä. Miehiä, joilla on kädet taskussa.
Pelkään varjoja. Puiden takaa hyökkääviä aseita.
Pelkään, että ne ampuu ohi.

En varmasti oksenna.
Juoksen ja kävelen.
Voisin jatkaa ja juosta toiselle puolelle maapalloa.
Juoksen ja tunnen jalkojen nousevan ilmaan. Silmissä sumenee ja hidastan.
En välitä vastaantulijoista, olen vihainen.
Vihainen itselleni, en kenellekään muulle, vain itselleni.
Olen vihainen siitä, etten ole enää alipainoinen, vihaan läskejä vihaan kaksoisleukaa vihaan käsiä jalkoja vatsaa sormia poskia kaulaa. Vihaan sitä, että olen päästänyht itseni tähän kuntoon. Vihaan sitä että oksensin, sitä että en, sitä että haluaisin...
Vihaan sitä, että ihmiset saavat kuunnella minun kiukkuiluani. Vihaan sitä, että se on muka ok.

Mutta vittu mä en oksenna !
Ajattelettepa mitä tahansa tai uskotte mihin tahansa, mutta tänään en oksenna.
Mä olen niin helvetin kyllästynyt tähän paskaan, kaipaan taukoa, jota syömishäiriö ei tunne, enkä minä salli.
Ja vittu tää loppuu tähän. Tän on pakko loppua. Mulle on aivan helvetin sama loppuuko tää kuolemaan ja elämään, mutta vittu että tää loppuu !

Ei tätä jaksa.
Kiitos ja anteeksi.

Vaik peli on pääl, et o kentäl.

Tauko on nyt virallisesti loppu, koska
minä olen loppu.

En jaksaisi olla lomalla, mutten jaksaisi mennä kouluunkaan.

"olen kipeä..."

En haluaisi puhua, mutten haluaisi olla hiljaa.
En jaksaisi siivota, mutten jaksaisi elää tässä kaaoksessa.

Olen yksin, vaikka ympärilläni on viisi ihmistä.
Itken, vaikka kaikki näkevät minun nauravan.
Nukun kolmetoista tuntia, koska en jaksa nousta sängystä.
Valehtelen, että saisin käydä koulua.
Käyn koulua, koska en halua olla heikko ja luovuttaa.

En jaksa tätä enää.
En jaksaisi.

Mutta täytyy.
Itsemurha on maailman itsekkäintä.

Punnitsen vaihtoehtoja mielessäni
Edes tämä viikko mä jaksan mä jaksan.
vihdoinkin syön. Ja syön liikaa. Ja täytyy oksentaa.
Ja punnitsen vaihtoehtoja.
Helvetti vai helvetti?

En ole koskaan ollut näin väsynyt.
Tahtoisin pois.