Oi siit on aikaa, kun mä viimeksi viheltelin.

"Ihanaa, kun Iidi tulee, niin saadaan taas nauraa sen kaa."

 

Mietin Mintun sanoja monta kertaa päivässä.

Siitä on puoli vuotta, kun äiti toisti ne minulle.

Siitä on liian kauan, kun olin onnellinen.

Kun räjähdin spontaanisti nauruun pikkusiskon kertoman typerän vitsin päätteeksi.

 

Kaipaan sitä aikaa.

Kaipaan niin paljon.

 

Haluaisin olla taas se sama pikkutyttö, joka vuosia sitten sai äidin suunpielet kääntymään hymyyn. Haluaisin olla se pelle, joka pomppi innoissaan tv:n edessä, eikä välittänyt toisten ärsyyntymisestä. Se, joka ei pelännyt toisten suuttuvan häneen. En haluaisi istua kiltisti lattialla, poissa ihmisten silmistä, poissa ihmisten mielistä.

 

En haluaisi muistaa sitä, kuinka tänään piilouduin ostoskeskuksen hiljaisimpaan kohtaan, jotta selviäisin vähimmällä mahdollisella ahdistuksella. Haluaisin muistaa reippaat askeleet ihmisten edessä. Rohkeat, kantavat askeleet. Hymyn siivittämät, kevyet askeleet.

Kunpa muistaisin.

Ja mä teen parhaani ja enemmänkin.

Ahdistus ahdistus ahdistus.

Söin tänään liikaa. Tai en liikaa, määrällisesti. En ahminut. Silti liian monta kaloria.

On petollista nähdä ystäviä. Ne saa houkuteltua mukaan johonkin, jota itse et ole edes tullut ajatelleeksi. Kun olet vihdoin siinä mielentilassa, jossa et halua syödä yhtään mitään.

Ja sitten syöt.

Ja se tunne sen jälkeen. Kun olet aivan kylläinen. Se ahdistuksen määrä. Vatsan paisuminen, oksetuksen tunne, sydämen pamppailu. Kaikki se. Ja paljon muuta.

Itseviha.

 

Ajattelin, että tämä silti korvaisi kahden viikon ei-tippaakaan-ohjeiden-mukaiset-ateriat. Jos se ihana ihminen siellä lautasmallien ja ruokaympyröiden keskellä huomaisi edes tuon pienen ponnistuksen, jonka sain aikaan. Jos.

 

Mä en halua turvautua valehteluun.

Enkä halua valvoa koko yötä peläten huomista ravitsemusterapiaa.

 

Voi kunpa se ei vaan haukkuis mua maan rakoon.

Voinhan luottaa sinuun kun musta pilvi seuraa.

Mikäs sen mukavampaa kuin aloittaa aamu kasalla karkkia.
Tunkea naamariin, vaikka yhtään ei tee mieli.
Ahdistua sokerin määrästä, kaloreiden kulutuksesta, painon nousemisesta.
Pilata koko päivä vain sillä, ettei jaksanut syödä terveellistä, ravitsevaa aamiaista.

 

Eilinen meni nopeasti. Oli ohjelmaa, oli ystäviä.

Illalla alkoi ahdistaa. Istuttiin pienessä huoneessa, puhuttiin asioista. Ne asiat olivat minulle liikaa. Joku niissä sai ahdistumaan. Rintaa puristi, tuntui, etten saa henkeä, en voinut puhua, en liikkua. Voimani katosivat hetkeksi.

 

"Onko joku hätänä? Oot ollu aika hiljaa."

"Ei."

 

Lähdin eri suuntaan kuin ystäväni.

 

"Pärjäätkö sä?"

"Joo."

 

Kotona käperryin päiväpukeissa olevalle vuoteelle koristetyyny tiukasti syliin puristettuna. Painoin jalat kippuraan ja vakuuttelin itselleni, että tulen viimeistään huomenna katumaan, jos nyt etsin veitsen sivelemään rannettani.

 

Huomaan puhelimeeni tulleet tekstiviestit. Ystävältä.

 

"Olet ihana."

"Sinäpäs!"

Mun satumaassa ei paskaa sada juuri milloinkaan.

Olishan se pitänyt arvata. Olen luultavasti koko viikon hehkuttanut miten hyvin mulla menee ja niin edelleen. Mietinkin jo, miten mulla voi olla niin pitkään niin hyvä olo. Olihan niitä läskiääliöidiootti-kaikki menee päin persettä-ahdistuksia, mutta yleisesti ottaen olen ollut normaalia paremmalla mielellä.

Ajattelin hyvän olon olevan lääkkeiden ansiota. Jos ne onkin jotain ihmepillereitä, eikä mulla enää koskaan oo paha olo. Mä todella aloin elää tuossa pumpulissa. Onneksi nyt eilinen palautti mut taas tukevasti maan pinnalle.

 

Ei se oikeastaan edes ollut mikään iso juttu. Tein yhden pienen virheen kotona väärinkäsityksen takia ja sain kuulla siitä jokaiselta, jota asia vähänkin koski. Olishan sun nyt se pitänyt tietää. Niin. No anteeks, kun oon niin helvetin tyhmä enkä tiedä mitään. Tuntuu pahalta, kun sanotaan että olisi pitänyt tietää. Tuntuu vielä pahemmalta, kun se joka sen sanoo, on toinen vanhemmista. Tekee mieli heittäytyä itkien maahan ja muistuttaa, että mä olen sun lapsi, sun pitää opettaa mulle noi asiat. Mutta kun on "aikuinen", ei voi tehdä niin. Kun on aikuinen, juoksee pala kurkussa lähimpään tyhjään huoneeseen ja haukkuu itseään.

 

Välillä musta tuntuu, etten ole yhtä kehittynyt kuin saman ikäiset ystäväni. Että ne on paljon aikuisempia ja vastuullisempia. Ne pärjää ilman vanhempiaan, eikä niiden tarvitse käydä lapsuudenkodissa edes kerran kuussa, että ne voisivat tuntea olonsa hyväksi. Minun on päästävä kotiin joka toinen viikko. Tuntuu, että puolet musta kuolee, jos niin ei tapahdu. Välillä mun tekisi mieli vain käpertyä äidin kainaloon ja kertoa kaikesta mikä mun mieltäni painaa. Ja kuunnella äidin rauhallista, huolehtivaa ääntä. Kuunnella niin pitkään, että silmät alkavat painua kiinni ja pää kallistua pehmeää olkapäätä vasten. Mikseivät aikuiset tee niin?

 

Eilen mä muistin taas tuon tuskan, jonka aikuistuminen tuo. Se alat olla sinä, jonka pitäisi tietää eikä enää vanhempasi. Muistin sen, miten pahalta tuntuu kun tekee jonkun asian väärin. Kun pienenstä virheestä moititaan sen sata kertaa. Kun sitten yrität unohtaa kaiken ja jatkaa elämää. Miten vaikeaa se on. Miten muutama sana, lyhyt lause, hiljainen ääni voi jäädä muistiin niin pitkäksi aikaa. Ja sitten kaikki ne sanat muodostavat yhdessä kokonaisuuden: elämä on täynnä paskaa.

 

Eikä sitä kokonaisuutta pääse pakoon.

Leuka vaan rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.

Niin ihanasti itsetuhoinen ja suloinen.

Olin ehkä lähellä saada paniikkikohtauksen eilen, kun en löytänyt viiltelysaksiani mistään. Katsoin jokaisen mahdollisen laukun, laatikon, kaapin ja pussukan. Konttasin jopa makuuhuoneen ryijymaton päällä, haroen sormillani lankoja, joiden väliin ne olisivat saattaneet piiloutua. Ymmärsin itsekin kuinka naurettavaa se oli. Mutta sillä hetkellä ei naurattanut laisinkaan.

Ehkä kymmenennen koko asunnon päälaelleen kääntämisen jälkeen luovutin ja painelin keittiöön. Tää on tylsä, tää ei toiminu viimeks, miks meillä ei oo veitsenteroitinta. Tartuin veitseen, jonka sain mukaan lapsuudenkodista. Tuntuu kamalalta, että se joutui palvelemaan sellaisessa tarkoituksessa. En usko äidin tarkoittaneen sitä tekemään arpia tyttärelleen, ehkä hän kuitenkin ajatteli enemmän vihannesten pilkkomista. Joka tapauksessa se toimi nyt riittävän hyvin ahdistuksen hävittämiseen. Astelin päättäväisenä kylpyhuoneeseen ja lukitsin oven.

En muista, milloin viimeksi haava olisi ollut näin kipeä. Enkä muista, milloin viimeksi olisi tehnyt näin paljon mieli viillellä. Se on pelottavaa. On pelottavaa, kun hetkessä tulee pakonomainen tarve saada tehdä jotain sellaista, mutta nukutun yön jälkeen kiroaa jokaisen iholla hehkuvan haavan.

On pelottavaa, kun uudet tuttavuudet alkavat puhua mielenterveyden häiriöistä, eikä itse saa sanottua mitään, koska kaikki aiheeseen liittyvä on niin henkilökohtaista. En muista, milloin viimeksi olisin joutunut tuollaiseen tilanteeseen. Enkä tahdo tietää, milloin seuraavan kerran joudun.

Tiedän että virheen tein.

Olin pari päivää täysin toisten armoilla. Oli syötävä sitä mitä toiset tarjosivat, mitä toisilla oli kaapissa. Ei vaakaa mukana, kuten yleensä, eikä mitään tietoa nykyisestä painosta. Muuta kuin että se on varmasti enemmän kuin eilen. En halua syödä tuota miksi laitat tuohon tuota miksi teet tuon noin. Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia. Rankkaahan se oli on, mutta mä selvisin.

Tänään ruokailin yhdessä Mintun kanssa. Ensin poukkoilin kaupassa toisesta päästä toiseen päähän, kun en osannut päättää mitä voisimme syödä. Lopulta varttia ennen sulkemisaikaa sujautin paniikissa pussillisen lihapiirakoita ostoskoriin. Katsoin ravintosisällön vasta kotona. Lähes kolmesataa kaloria per piirakka! Miksen ottanut nakkeja, tai vaan leipää ja hedelmiä, miksi on pakko syödä ruokaa? Söimme myös paljon irtokarkkeja. Ajattelin syöväni hyvällä omalla tunnolla, mutta ilmeisesti karkit olivat liikaa lihapiirakkaläskienergiapommin jälkeen. Minun oli pakko ihan pikkuisen avittaa refleksejäni suihkussa. Ihan pikkuisen vain. Olo tuntui huomattavasti paremmalta sen jälkeen.

Ruokapöydässä Minttu yllätti ja säikäytti minut täysin.

"Etkö sä koskaan juo maitoa?"

"Juon mä joskus..."

Mutta kannattais juoda jos ei juo niin luusto haurastuu ja tulee osteoporoosi ja saa murtumia ja maito on hyvää ja terveelllistä ja juo rakas lapsi sun maitos...  Niin voimaton olo. Kymmenen vee kysyy niin tärkeän kysymyksen. Haluaisin vastata myöntävästi ja pitää luennon maidon hyvistä vaikutuksista. Mutta en voi. Tee kuten minä sanon, älä kuten minä teen. Tuo on niin huono opetustapa ja mä tiedän sen. Mä haluaisin vaan olla se isosisko, joka elää kaikin puolin terveellisesti ja josta nuorempi ottaa mallia. Hävettää, kun en sitä ole. 

Haluaisin aloittaa karkkilakon. Tiedän pystyväni siihen heti kun päätän, mutta.... Pelkään, että alan syödä jotain paljon pahempaa kuin karkki. Leivoksia tai jotain suolaista, joka turvottaa. Pelkään, että lihon karkkilakon aikana, vaikka tarkoitus on päinvastainen. Tekisi niin mieli yrittää.

Mut on väsytetty.

Ahdistaa olla läski. Ahdistaa mennä kouluun, kun olen laihtunut vaivaiset kaksi kiloa. Mutta hitto, kun ei vaan paino laske! Ymmärtäisin, jos söisin joka päivä kuten tänään, mutta kun en. Syön vähemmän kun aikoihin (ja voin kertoa, että tuntuu hyvältä!).

Napaan on tänään uponnut sämpylä, puolikas banaani, kaksi karkkia, kaksi magnum jäätelöpuikkoa ja 125 grammaa pähkinöitä. Vaaka näytti paniikkia ja ala-painua-tyhjentämään:tä. Nyt se näyttää numeroita, siedettäviä sellaisia.

Viikonloppuna isä näki kaksi viiltelyn jälkeä kädessäni. Kysyi kuka mua on raapinut.

"En tiedä."

Mitä voi vastata ihmiselle, joka kysyy viiltelyarvista? Ei sitä kauheen usein varmaan pamauteta päin naamaa hymyssä suin kahvipöydässä, että "mulle vaan tuli tuossa pari sellasta pientä ahdistuskohtausta, niin ajattelin ratkasta tilanteen satuttamalla itseeni." Ihan normikäytäntö meillä päin. Mites teillä? Voin vaan kuvitella, miten hullulta tuo kuulostaa. Mitä se muka ratkasee, kun näkee veren tihkuvan iholle? Mutta se vaan ratkasee, se saa hetkeks ajatukset pois siitä henkisestä pahasta olosta.

Mä en halua, että ihmiset pitää mua hulluna. En mä ole.