Myönnän mun elämä heittelehtii, en pelaa enää pelii rehtii.

"Mitä oisit mieltä sellasesta et laitettais lähetettä jonnekin kelan tukemaan terapiaan?"

"öööö..."

"Meillä ei täällä oo potilaat yleensä kun vuoden ja sitten lähetetään jonnekin muualle."

"Okei, kai se on sit ihan hyvä... 

Mut en haluu vielä, kun stressaa nyt kaikki muukin ihan tarpeeks!"

"Joo no katotaan sitten parin kuukauden päästä.

Musta tuntuu että psykoterapia vois olla aika hyvä juttu. Siellä pystyy käydä useitakin vuosia."

Mä haluan olla terve jo silloin toukokuussa.

Haluan näyttää että kyllä mä selviän ilman vuosien terapiajaksoja.

Haluan elää ilman lääkkeitä.

Maata bikinit päällä rannalla, nauttia kesästä, syödä jäätelöä, nähdä ystäviä, juosta kaatosateessa vain siksi että se on hauskaa, uida häpeämättä itseäni, tuntea aallot jalkoja vasten, kuivattaa hiukset lämpimässä tuulessa.

Olla onnellinen.

"Ootko sä käyttänyt niitä rauhottavia?"

"Eeen, kun... en halua käyttää niitä ruoka-ahdistukseen ja sit vertaan aina ahdistusta siihen mitä se oli sillon vähän aika sitten. Ja ajattelen että ei oo mitään järkee käyttää, kun se ahdistus on kuitenkin helpompaa kun sillon. Tai en tiedä..."

"Onko se sit nyt vähän silleen että kestät enemmän?"

"Mmm...nii varmaanki"

Ja sä päättää voit mitä teet.

Tajusin tänään että

vittu olen tyhmä.

Mulla on niin monta ihanaa rakasta ihmistä mun elämässä ja ne yrittää aina vaan piristää mua.

"Heii Muru ♥ Haluutko olla tänään mun kaa?"

Ja mä leikin kalliota.

Esitän ettei mua liikuta mikään. Ei ihanat eikä ikävät sanat.

Ja vaikka toiset huomaa että mä horjahdan niin jatkan esittämistä itselleni.

Yritän sulkea pois kaikki tunteet. Ei, mua ette voi satuttaa.

Pelkään, että jos uskon kaiken mitä mulle sanotaan, kaiken kauniin,

niin kohta joku tulee ja paiskaa mut kumoon.

Särkee kuoren. Kaataa kulissit.

Mutta mitä voi saada jos ei anna?

Välillä joku satuttaa, tuntuu että kaikki kaatuu. Mut sitten taas noustaan.

Sitä on elämä.

Jos mä jatkan tätä niin voi olla että lopulta mua ei satuta enää mikään.

Mutta voi olla että

mä en enää nautikaan mistään...

Oli meilki hyvät hetket, en kiellä.

Päivä alkoi huonosti. Olisin halunnut kiukutella jokaiselle, joka vähääkään alkoi kääntää päätänsä minua kohti. Onneksi yritän yleensä peittää ärtymykseni asiaan kuulumattomilta. Muuten luultavasti enää yksikään ei haluaisi edes puhua kanssani. Ja onneksi maailma on täynnä ihania ihmisiä, jotka piristävät päivää.

Viimeistään kahdelta hymyilin pakottamatta. Sain kuulla niin suuren kohteliaisuuden, että alan itsekin pikkuhiljaa uskoa omiin kykyihini. 

Ainakin hetken.

Ahdistaa kun kaikki on niin hyvin, mutta silti niin huonosti.

Mukavat päivät, kamalat ajatukset.

Voisin elää mun loppuelämän ilman tätä ajatusten täyttämää päätä.

Ja mä haluan nähdä ja kokea, en vain loputtomiin asioita hokea, en jämähtää paikoilleen.

Järjetön ahdistus.
Koulussa oli eilen kamala kiire, enkä suoriutunut mielestäni tarpeeksi hyvin.
Jossain vaiheessa huomasin ahdistuksen nousseen sille tasolle, että hengittäminen oli vaikeaa.
Pelkäsin koko ajan vain lyhistyväni lattialle itkemään.
Selvisin kuitenkin ja pääsin lähtemään kotiin.

Kaaduin puolikuolleena sängylle.
Sain paniikkikohtauksen ja luulin kuolevani siihen paikkaan.

Ahdistaa edelleen. Ilma tuntuu takertuvan kurkkuun ja kuristavan minua.

Ja silti kirjoitan tässä.

Kuinkahan monta kertaa mä olen ajatellut kuolevani ja silti herännyt aina uuteen aamuun.
Pirteänä tai vähemmän pirteänä.
Mutta herännyt kuitenkin.

Ei mul oo aikaa olla itsestäni huolissaan.

Terapiassa puhuimme taas niinkin tärkeistä asioista kuin opiskelemistamme kielistä, maahanmuuttajista ja tulevasta työllistymistilanteesta.

Muutamalla sanalla käsittelimme viikon ruokailut ja mielialat.

On mukava jutella sellaisen ihmisen kanssa, joka keskittyy vain ja ainoastaan minuun.

On mukavaa, kun hän tuntuu olevan vähän kiinnostunut minunkin mielipiteistäni.

Muttei ole mukavaa, kun hän saa siitä palkkaa.

Hän saa palkkaa siitä, että juttelee kanssani niitä näitä tunnin ajan.

Enkä minä hyödy siitä mitenkään.

Aikaisemmin tulin paremmalle mielelle käydessäni hänen luonaan,

mutta nykyään ei tapahdu välttämättä edes sitä. Välillä lähden terapiasta ahdistuneempana kuin sinne menin.

Yhtä paljon hyötyisin jutellessani ystävieni kanssa saman ajan. Välillä tuntuu, että hyötyisin siitä jopa enemmän.

Onko vika minussa?

Onko ne oikeassa, kun sanovat, etten kerro kaikkea? Kerron kyllä hyvin joitain asioita, mutta jotkin asiat kätken syvälle sydämeen?

Niinkö se on - että kaikki riippuu vain mun omasta panoksestani?

Mutta kuinka voisin itse osata ohjata keskustelua vaikeampiin asioihin? Sellaisiin asioihin, joiden läpikäymisellä on merkitystä.

Eihän se ole mun tehtävä? Niillä siihen on koulutus, ei minulla.

Eikä muista odottaa vain et kaikki päättyy, miltä tuntuu kun kädet jäätyy.

Iltapaino - vatsalaukun tyhjennys = LIIKAA - viiltely = siedettävä olotila

Luulin, että se menee noin.
Luulin.
En luule enää.

Iltapaino olikin paljon vähemmän, kuin mitä luulin sen olevan, vaikken käynyt tänään lenkillä ja
vaikka söin vanhempieni kanssa kahvipöydässä kaksi palaa pullaa.

Siedettävään olotilaan riitti siis vain tyhjennys.
Onneksi.

Nyt on siltikin oksettava olo.
Ja heikko. Mua huimaa nykyään ihan tajuttoman usein.
Tänään meinasin pyörtyä kävellessäni wc:hen, mutta ehdin juuri ottaa kiinni ovenpielestä, ennen kuin lysähdin polvilleni.
Heikotus olisi ihan ok, jos paino laskisi. Mutta nyt se laskee vauhdilla 1kg/kuukausi.

Ja se ei todellakaan riitä.

Mul on paratiisiin matka, mut karttaki uupuu.

Tällä hetkellä tuntuu, ettei ahdista oikeastaan ollenkaan. Viikonlopun ruokamäärät on olleet aika minimaalisia, johtuen siitä, etten ole tuntenut nälkää tai edes minkäänlaista halua syödä. Mielialakin tuntuu taas paremmalta kuin pitkään aikaan. Henkisesti kaikki siis ihan kunnossa.

 

Mutta haluaisin tietää, kuka on tuo kamalan näköinen naisenalku, joka tuijottaa minua suoraan silmiin aina, kun katson peiliin. Sen silmien alla on kamalat mustat läntit ja kasvot loistavat punaisista finneistä. Sen kädet ja jalat ovat arvilla, vatsa pömpöttää ja pohkeet sekä reisi näyttävät paisuvan sekunti sekunnilta leveämmiksi. Haluaisin tietää, minne katosi se hoikka tyttö, jonka kasvoilla loisti kaunis hymy. Kaipaan hänen kapeita jalkojaan ja siroja käsiään.

 

Harmittelen, kun hän ei itse huomannut omaa laihtumistaan,

ennen kuin tilalle astui valtava jättiläinen.

On kohtaloo et tyrin tän.

En osaa kuvailla mun tunteita tällä hetkellä. Ihan kuin iholla olisi kuori, joka hehkuu hyvää oloa ja onnellisuutta. Ja kaikki sen kuoren sisällä pyörii ahdistuksessa, joka koko ajan yrittää päästä ulos kyynelten mukana. Miksi kaikki ahdistaa?

 

"Mä mietin, et mitä sä näet kun katsot itseäsi peilistä?" Kysyi mun terapeutti tänään.

 

Ruman läskin! Pyöreet posket, paksut reidet, höllyvät kädet, läskimahan...

 

"En haluu sanoa."

 

Miksi mä en voi avata suutani kun multa kysytään asioita? Miksi istun hiljaa katsoen lattiaa, pyöritellen vastausta päässäni sata kertaa, miettien mitä se musta ajattelee jos kuulee nää ajatukset? Miksen vaan voi puhua?

 

Mulle on tullut taas pelko hyvästä olosta. Silloin kun viimeksi oli tosi paha olla, mä mietin miltä tuntuu, kun ei ahdista. Kun olo parani, mä mietin miten olen koskaan kestänyt niin pahaa oloa. Nyt pelkään taas. Tuntuu, että mun pitäisi vaan jäädä tähän, että mun on vaan pakko tuntea kaikki se ahdistus, että se on mulle ihan oikein. Mitä jos niin on tarkoitettu, että mulla on paha olla ja mä kuolen siihen? Jos niin oli päätetty jo ennen mun syntymää. Ja nyt etsitään lääkettä ja puhutaan puhutaan puhutaan, tehdään kaikkemme, että asiat muuttuisi. Mitä jos se on väärin?

Kun ympäröivän hiljaisuuden vaan kuulen.

Pikkuisen parempi olo kuin eilen. Parempikin tosin voisi olla.

 

Istun yksin makuuhuoneessani ja mietin eilistä. Silmäni ovat turvonneet ja päätä särkee. En ollut pitkään aikaan itkenyt ahdistuksen vuoksi niin paljon kuin yöllä. Enkä pitkään aikaan haluaisi sitä tehdä uudestaan.

 

Pelkään uutta ahdistuskohtausta. Pelkään, että teen jotain sellaista, mitä ei voi enää peruuttaa. En haluaisi. Haluaisin elää. Vielä monta vuotta. Haluaisin valmistua ammattiin, päästä töihin, mennä naimisiin ja saada lapsia. En haluaisi jättää elämääni kesken näin nuorena. Haluisin saavuttaa jotakin suurta. Jotain, josta olisin ylpeä koko loppuelämäni. Jotain, jota arvostaisin itsessäni. En haluaisi kuolla niin, että jäisin yhä haaveilemaan.

 

Ja mä teen kaikkeni, etten anna periksi.

Opasta mua aurinko, mä pelkään pimeää.

Lähdin päivällä ostamaan hedelmiä läheisestä ruokakaupasta.
Havahduin löytäessäni itseni clas ohlsonilta, etsimästä mattoveistä.
Lähdin pois ostamatta mitään.
Kotona muistin isän ostaman työkalupakin. Sen naisellisen. Sen, josta haaveilin vuoden päivät. Ja sitten vihdoin sain.
Intoa täynnä leijailin siivouskaapille. Vedin alahyllyltä pakin ja varovaisesti avasin sen.
Kukallinen mattoveitsi loisti muiden värikkäiden työkalujen keskellä.

Ei sitä kukaan huomaa, vaikka se muutaman päivän olisi kateissa..
mun yöpöydän laatikossa. Piilossa.

Illalla avasin laatikon. Istuuduin sängylle jalat ristissä, kädessäni veitsi. Laskin sen nilkalle, painoin vähän ja huomasin, kuinka hymy nousi huulilleni.

Miten ihminen voi nauttia jostain, mikä tuntuu pahalta?

Mua pelottaa.

Kaivaudu ylös, sen hetki on nyt, olet varmasti kaikkeen jo kyllästynyt.

Viikon tauko kirjoittamisesta. En tiedä, oliko hyvä vai huono asia, mutta tehty mikä tehty.

 

Kävin tänään terveydenhoitajalla ja ravitsemusterapiassa. Molemmista jäi ihan hyvä mieli. Ravistemusterapian jälkeen päätin taas, että kyllä tämä tästä. Mä pystyn vähentämään herkkujen syöntiä ja pystyn lisäämään oikean ruoan määrää. Pystynpystynpystyn! Tuli niin kamala häpeän tunne, kun koko pitkän kuukauden aikana en ollut osannut tehdä minkäänlaista parantamista, missään asiassa. Päin vastoin - otin jopa takapakkia. Terapeutin mukaan sekin pitää kestää.

 

"Mitä mä sun kanssa nyt teen?...

tuo kuukauden tauko tuntuu aika pitkältä ajalta, jos ehdit aina unohtaa kaiken ja muutamaa päivää ennen meidän tapaamista vaan yrität parantaa. Mitä mieltä oisit jos tulisit jo kahden viikon päästä?"

 

"Onko sulla kotona jotain vihkoa, johon voisit merkitä aina syömisiä? Jos mä annan täältä, saat valita..."

"On mulla."

"Valitse vaan. Mä en halua jättää sen varaan, jos sulta ei kotoa löydykään."

 

Poistuin vastaanotolta mukanani pieni vihkonen, tulevia stressintuottajia varten. Mä haluan kirjoittaa siihen jokaisen suupalan. Mä oikeesti haluan. Mä haluan muuttaa ruokailutottumuksia, mä haluan parantua. Haluan olla terve. Ja mä pystyn siihen!

Pääsin jo yli sen painavan eilisen.

Aloitin aamuni kaksinkertaisella annoksella lääkkeitä. Ja jogurtilla.

Terapeuttini puhui lääkärin kanssa ja he molemmat olivat sitä mieltä, että annostusta voitaisiin nostaa. "Hyvä, että sä aloit itse miettiä sitä lääkeasiaa, fiksu tyttö. Fiksu nuori nainen." Olisinkin, tunsin itseni lähinnä lääkeriippuvaiseksi.

 

Joka tapauksessa, tämä päivä meni suhteellisen mukavasti. Koulu tuntui kestävän ikuisuuden, mutta silti siellä oli hauskaa. Hauskempaa kuin pitkään aikaan. Ruokailut eivät menneet niin hyvin, mutten jaksa nyt välittää siitä. Tavallaan aika pelottavaa.

 

Päässä soi erittäinkin hyödyllinen lastenlaulu. Sä jalka ojenna ja taakse taivuta sä jalka ojenna ja sillä piirrä ympyrä... Vaikka tuo biisi onkin hyvin muistorikas ja varmasti myös opettavainen kohderyhmälleen, niin silti musta tuntuu, että olen nyt luultavasti valmis unten maille.

Kukaan ei pysty parantamaan mun sydäntä.

Mulla oli ehkä liian pitkä päivä tänään. Iski tylsyys ja sain tylsiä ideoita.

Revin auki vanhat haavat. Siis kirjaimellisesti.

Tuntuu hölmöltä, kun tavallaan minulla on hyvä olo. Henkisesti. Mutta silti olen kuluttanut karkeasti arvioituna puolet päivästäni miettiessäni, miten ihanalta tuntuisi viiltää ranteet auki.

 

En ole koskaan viiltänyt ranteeseen. Aloitin käsivarresta, mitä kadun edelleen syvästi. Arvet näkyvät vielä, ja tulevat näkymään varmasti koko lopun elämääni. Tajusin tekoni ensimmäisen kerran vasta, kun jouduin pukemaan työpaikalla päälleni vain lyhythihaisen paidan. Kun ihmiset huomasivat. Ne tuijottivat. Päätin siirtyä turvallisemmille vesille, alemmille ruumiinosille, helpommin piilotettaville paikoille.

 

Luin jostain, että käsiin viiltelevät hakevat vain huomiota. Päätin, etten enää koskaan. Minä en ajatellut kenenkään edes huomaavan jälkiä. En ajatellut, että siitä jäisi arvet. Itse asiassa en alun perin edes ajatellut viiltää.

 

Tehty mikä tehty.

 

Haluaisin lopettaa. Kuinka se on mahdollista, jos mietin joka kerta veitsen nähdessäni, miten hyvän viillon sillä saisi aikaan?

Mahollist kaikki, uusiks tää suunnitelma.

Ihanaa, että huomenna alkaa viikonloppu. Ehkä kuukauden ajan mulla on ollut joka päivälle jotain suunnitelmia. Ei yhtään kunnon vapaapäivää. Ja unen määrä on koko ajan vain pienentynyt. Olen ehkä käynyt enemmän tapaamassa ystäviä, ulkoilemassa tms. Mutta kaikki se on vähennetty yöunista. Mulle on kehittynyt paha tapa tehdä aina niin. Viivytellä nukkumaan menoa ja herätä sitten vielä vähän aikaisemmin kuin edellisenä aamuna.

 

Mutta huomenna tämä tyttö aikoo korjata potin kotiin. Illalla ajoissa nukkumaan ja lauantai-aamuna ei suinkaan krapula ja vapina, vaan herääminen tasan siihen aikaan, kun ei enää nukuta. Kuinka erinomainen suunnitelma, sanon minä.

 

Aijon myös syödä erittäinkin lihottavia rasvaisia sokerisia liikakalorisia makeita ja herkullisia karkkeja! Siitä, onko olo sen jälkeen huono vai erittäin huono, ei voi olla varma, mutta haluan ottaa sen riskin. Viikonlopusta tulee mahtavin ja rentouttavin pitkään aikaan. Pakko tulla! Niin mä ainakin toivon.

Mä näin sen ymmärsin.

Älkää viitsikö huomauttaa, kun seuraavan kerran ilmoitan ahmineeni tai syöneeni päin persettä, mutta tänään on tuntunut, että vihdoinkin alan ymmärtää vähän pikkiriikkisen jotakin terveestä syömisestä. Söin aamiaiseksi kaksi riisikakkua ja banaanin. Leipä tuntuu vieläkin aamiaisella aika ylitsepääsemättömältä ateriasuunnitelmassa. Lounaalla kanasalaatin ja päivällisellä broilerikiusausta! Ensinnäkin se, että syön päivällisen, on saavutus. Toisekseen, se että päivällinen on lämmin, on vieläkin suurempi saavutus. Söin vieläpä jälkiruuaksi mansikkakiisseliä. Ja vielä kolmanneksi, söin päivällisen erään hienon ihmisen seurassa, enkä yksin kuten yleensä. Saa onnitella.

 

Voi olla, että iloitsen turhasta. Huominen voi olla taas samanlainen päivä kuin yleensä muutkin. Voi olla, että repsahdan ostamaan jumbo-pussin karkkia ja ahmin ne omassa rauhassani koulupäivän jälkeen. Voi olla joo, mutta tämä päivä meni hyvin ja minä olen ylpeä siitä.

Aika kuluu, kaikki tuntuu paremmalta.

Koulu kannattaa. Mulla on jo vähän parempi olo sen ansiosta. Jos ei tarvitsisi viedä sairasloma-todistusta, olisin varmasti jäänyt tänäänkin kotiin. Onneksi tarvitsee.

 

Päivä meni oikeestaan aika hyvin. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki siitä, että jaksoin jopa jutella ihmisten kanssa. Parin kotipäivän jälkeen normaalit arkirutiinit vaan tuntuvat rankemmilta. Jos kaatuisin nyt sänkyyn niin nukahtaisin sadanviiden prosentin varmuudella tasan silloin, kun pää osuisi tyynyyn. Mutten halua nukahtaa ihan vielä. Haluaisin syödä. Mutten kuitenkaan. Haluaisin siivota, haluaisin tiskata, leipoa, pestä pyykkiä, laittaa ruokaa, neuloa villasukkia, lukea kirjoja, kalastaa, uida, katsella auringon nousua... Mutten kuitenkaan.

 

Ehkä menen sittenkin nukkumaan.

Minä ja mun pää.

Mitä... Kirjotinko mä tosiaan edellisen kerran maanantaina?! Onko mulla tosiaan näin laho pää? Luulin kirjoittaneeni ainakin torstaina. Vaikka ei siinä, koko viikko on taas mennyt aika lailla perseelleen.

 

Keskiviikkona oli terapia. Ensimmäisen kerran vastasin todenmukaisesti, kun terapeutti kysyi mitä kuuluu. Huomasin, että se on aika helpottavaa. Sen takiahan mä siellä käyn, että saan purettua mielessäni pyöriviä asioita, oli ne sitten mitä tahansa.

 

Harmitti hieman, kun koko aikana ei syvennytty oikeastaan mihinkään aiheeseen. Käytiin vain läpi edellistä viikkoa, syömisiä ja tunteita. Mistä sitten tuli mieleen, että kannattaisi ehkä itse olla aktiivisempi, jos haluaa jotain saavuttaa...

 

"Arvaatko jo mitä saat kotitehtäväksi?"

"Mitä?"

"Sellanen, että syöt ennen seuraavaa tapaamista vähintään kerran koulussa lämpimän lounaan."

"eeiii..."

"Mikä siinä ahdistaa?"

(Piipittää piipittää valivaliseliseli)

"Okei, on se kyllä liian kova pala. Tehdäänkö niin, että syöt sitten vähintään yhden ruokaisan salaatin?"

"Joo."

 

Ja arvaa, mitä mä tänään söin. Itse tehtyä tonnikalasalaattia. :)

Ne sanoo mulle, tää on nyt sun todellisuus.

Sain iltapäivällä raha-asiat vihdoinkin kuntoon. Rakastan sitä tunnetta, kun stressaavan asian taakka vierähtää pois sydämeltä! En ollutkaan huomannut, kuinka paljon tuo asia tosiaan painoi mieltäni. En ollut huomannut, kuinka paljon stressaan ylipäätään.

Keväällä, toisiksi viimeisenä koulupäivänä halasin terveydenhoitajaamme. Hän sanoi ottavansa minuun yhteyttä uudestaan elokuussa, heti kun koulut alkavat. Tänään hän kysyi, koska minulle sopisi. Katsoin mielestäni oikein tarkasti, kolmeen kertaan kalenteriani ja näppäilin viestin puhelimeeni. Lähetin sen. Sain vastauksen, ehdottamani aika sopi myös hänelle. Kotona selasin kalenteriani uudestaan. "Ei hitto! Onko nyt tosiaan vasta viikko 33!" Elän viikossa 34. Katsoin siis aikataulujani viikon liian pitkälle. Nyt sopimani aika ei todellakaan käy minulle. Hävettää. Pakko muistaa laittaa heti aamulla viestiä ja kertoa mokastani. Ehkä hän ymmärtää. Ehkä saan ajan toiselle päivälle. Pitää muistaa myös ilmoittaa aikatauluistani terapeutille. Lupasin varata ajan jo tälle viikolle, mutta puhelimen ottaminen käteen tuntui ylitsepääsemättömältä. Saisin soittaa hänelle mihin aikaan tahansa, mutten kehtaa. En halua, että hänen on puhuttava kanssani vielä omana vapaa-aikanaan sen lisäksi, että kuuntelee vinkumistani työaikana.

Kotona avasin koneen ja päätin tulle kirjoittamaan ajatukseni tänne. Mutta mikä kauhee ulkoasu mun blogilla on. Ei yhtään mun näköinen. Ei ollenkaan sitä, mitä mä haluaisin sen olevan. Muutin vähän fonttia, vähän banneria, vähän kaikkea. Tallensin. En ole tyytyväinen vieläkään.

Kun yhden asian saa kuntoon, on alettava stressata toista. Käsittämätön ahdistus painaa rintaa, kun mietin, mitä kaikkea on tehtävä. Tuntuu, etten saa henkeä. Kysymys kuuluu: Onko stressaaminen synnynnäinen, sisäänrakennettu ominaisuus, joka valikoituu vain tietyille henkilöille, vai voiko siitä päästä eroon? Voinko minä päästä siitä eroon?

Ensimmäinen poli-käynti.

Valitin toukokuussa terveydenhoitajalle, kuinka minua ärsyttää puhua ongelmistani niin monelle ihmiselle. Siihen mennessä en edes ollut puhunut kuin muutamille. Terveydenhoitaja lohdutti, että ehkä nyt ei enää tarvitse, kun pääsen potilaslistalle. Sen jälkeen se ihminen siellä ei enää vaihdu. Mutta kesälomalla se vasta todella alkoi. Kiersin jos jonkinmoista lääkäriä ja hoitajaa, jokaiselle kertoen ne samat asiat. Kunnes sitten viimein minut saatiin sullottuun lisätaakaksi eräälle psykiatriselle sairaanhoitajalle.

Viime viikolla kävin tuon hoitajan luona ensimmäistä kertaa. Olin luonut päässäni kaiken maailman kauhumielikuvia siitä, että hoitaja olisikin aivan kamala, enkä tulisi hänen kanssaan ollenkaan toimeen. Odotushuoneesta hoitaja tuli hakemaan minut omaan huoneeseensa. Voit istua kummalle vaan nojatuolille. Valitsin sen, josta helpommin näkee ulos ikkunasta. Katse kiersi puhuessani nurkasta nurkkaan, minua vastapäisellä seinällä olevan taulun kuvaa tarkkailin aina pohtiessani vastausta uuteen kysymykseen.

Yllätyin kun hoitaja alkoi keskustella kanssani harrastuksista. Hän kertoi omista kokemuksistaan ja siitä mitä itse ajattelee. Yllätyin, koska tuon tunnin me todella keskustelimme. Aika ei mennyt siihen, että toinen esitti kysymyksen, minä olin hetken hiljaa ja vastasin sitten muutamalla sanalla, molemmat olivat hiljaa, toinen sanoi "niin" ja esitti taas uuden kysymyksen ja niin edelleen. Sitä harrastettiin nimittäin kuukauden ajan toisten sellaisten ihmisten kanssa jotka "halusivat auttaa".

Kun tunti sitten oli kulunut, hoitaja etsi mukaani kortin, josta löytyi hänen puhelinnumeronsa. Hän ojensi sen minulle ja sulloessani sitä täyteen laukkuuni sanoi: "Sä oot muuten hirveen suloinen, ootko kuullut sitä aikaisemmin?" Hymyilin ja punastuin. En tiennyt mitä vastata.

Hymyilin koko matkan kotiin. Mietin sanoiko hoitaja sen vain saadakseen minut iloiseksi vai oliko hän todella sitä mieltä. Ja jos oli, niin kuinka se oli mahdollista. Mistä kohtaa minä olin muka suloinen? Kotona seisoin peilin edessä ja tuijotin itseäni. Mitä se oikein tarkoitti? Miten se sai mut niin hyvälle mielelle? Yksi lause, ventovieraalta ihmiseltä. Tuo ventovieras ihminen kuitenkin sanoi tapaavansa minut mielellään myös ensi viikolla, jolloin voimme tutustua lisää. Tutustua rauhassa ja edetä sillä tahdilla, joka minusta tuntuu hyvältä. Minusta tuntuu hyvältä, kun joku ajattelee sitä. Ei vain anneta seuraavaa aikaa ja kysytä niitä kysymyksiä, jotka on valmiiksi jo mietitty, vaikka huomattaisiin, että minua ahdistaa.

Uusi aika ei tunnu enää ollenkaan pelottavalta. Oikeastaan sinne on aika kiva mennä. Viime kerralla hoitaja kysyi, olenko valmis paranemaan, haluanko sitä. Vastasin, etten tiedä. En ole aivan varma, pystynkö vielä irroittautumaan syömishäiriöstä, se pelottaa. Mutta jos käynneistä jää aina noinkin hyvä mieli kuin viime kerralla, haluan ehdottomasti jatkaa.