Mulla oli ehkä liian pitkä päivä tänään. Iski tylsyys ja sain tylsiä ideoita.
Revin auki vanhat haavat. Siis kirjaimellisesti.
Tuntuu hölmöltä, kun tavallaan minulla on hyvä olo. Henkisesti. Mutta silti olen kuluttanut karkeasti arvioituna puolet päivästäni miettiessäni, miten ihanalta tuntuisi viiltää ranteet auki.
En ole koskaan viiltänyt ranteeseen. Aloitin käsivarresta, mitä kadun edelleen syvästi. Arvet näkyvät vielä, ja tulevat näkymään varmasti koko lopun elämääni. Tajusin tekoni ensimmäisen kerran vasta, kun jouduin pukemaan työpaikalla päälleni vain lyhythihaisen paidan. Kun ihmiset huomasivat. Ne tuijottivat. Päätin siirtyä turvallisemmille vesille, alemmille ruumiinosille, helpommin piilotettaville paikoille.
Luin jostain, että käsiin viiltelevät hakevat vain huomiota. Päätin, etten enää koskaan. Minä en ajatellut kenenkään edes huomaavan jälkiä. En ajatellut, että siitä jäisi arvet. Itse asiassa en alun perin edes ajatellut viiltää.
Tehty mikä tehty.
Haluaisin lopettaa. Kuinka se on mahdollista, jos mietin joka kerta veitsen nähdessäni, miten hyvän viillon sillä saisi aikaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti