Sain tänään päivällä alas kolme keksiä. Vatsa kurisi, mutta mitään ei tehnyt mieli syödä. Mulle jäi ihan tosi paha mieli eilisestä. Mä vaan luotin siihen terveydenhoitajaan. Mä ajattelin, että se ei anna diagnoosien vaikuttaa sihen, mitä se musta ajattelee. Ajattelin, että se kohtelee mua ihan samalla lailla kuin toisiakin.
Olin näköjään väärässä.
Mua loukkaa se, että se oli ensimmäinen ihminen, jolle puhuin avoimesti ongelmistani. Ja se tekee mulle näin. Sovitaanko, ettei oteta tavaks? Ne sanat on kaikuneet mun päässä koko päivän. Ettei oteta tavaks. Mitä se sillä tarkoitti?
Tuntuu kamalalta jauhaa tätä samaa koko ajan, mutten voi sille mitään, että se harmittaa. En voi sille mitään, että en vaan pysty unohtamaan niitä sanoja.
Kulkeeko diagnoosien leima mukana aina? Laitetaanko jokainen mun kipu ja kolotus henkisen pahan olon ja masennuksen piikkiin? Pystyykö kukaan enää koskaan pitämään mua normaalina?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti