Olin ehkä lähellä saada paniikkikohtauksen eilen, kun en löytänyt viiltelysaksiani mistään. Katsoin jokaisen mahdollisen laukun, laatikon, kaapin ja pussukan. Konttasin jopa makuuhuoneen ryijymaton päällä, haroen sormillani lankoja, joiden väliin ne olisivat saattaneet piiloutua. Ymmärsin itsekin kuinka naurettavaa se oli. Mutta sillä hetkellä ei naurattanut laisinkaan.
Ehkä kymmenennen koko asunnon päälaelleen kääntämisen jälkeen luovutin ja painelin keittiöön. Tää on tylsä, tää ei toiminu viimeks, miks meillä ei oo veitsenteroitinta. Tartuin veitseen, jonka sain mukaan lapsuudenkodista. Tuntuu kamalalta, että se joutui palvelemaan sellaisessa tarkoituksessa. En usko äidin tarkoittaneen sitä tekemään arpia tyttärelleen, ehkä hän kuitenkin ajatteli enemmän vihannesten pilkkomista. Joka tapauksessa se toimi nyt riittävän hyvin ahdistuksen hävittämiseen. Astelin päättäväisenä kylpyhuoneeseen ja lukitsin oven.
En muista, milloin viimeksi haava olisi ollut näin kipeä. Enkä muista, milloin viimeksi olisi tehnyt näin paljon mieli viillellä. Se on pelottavaa. On pelottavaa, kun hetkessä tulee pakonomainen tarve saada tehdä jotain sellaista, mutta nukutun yön jälkeen kiroaa jokaisen iholla hehkuvan haavan.
On pelottavaa, kun uudet tuttavuudet alkavat puhua mielenterveyden häiriöistä, eikä itse saa sanottua mitään, koska kaikki aiheeseen liittyvä on niin henkilökohtaista. En muista, milloin viimeksi olisin joutunut tuollaiseen tilanteeseen. Enkä tahdo tietää, milloin seuraavan kerran joudun.
Ehkä kymmenennen koko asunnon päälaelleen kääntämisen jälkeen luovutin ja painelin keittiöön. Tää on tylsä, tää ei toiminu viimeks, miks meillä ei oo veitsenteroitinta. Tartuin veitseen, jonka sain mukaan lapsuudenkodista. Tuntuu kamalalta, että se joutui palvelemaan sellaisessa tarkoituksessa. En usko äidin tarkoittaneen sitä tekemään arpia tyttärelleen, ehkä hän kuitenkin ajatteli enemmän vihannesten pilkkomista. Joka tapauksessa se toimi nyt riittävän hyvin ahdistuksen hävittämiseen. Astelin päättäväisenä kylpyhuoneeseen ja lukitsin oven.
En muista, milloin viimeksi haava olisi ollut näin kipeä. Enkä muista, milloin viimeksi olisi tehnyt näin paljon mieli viillellä. Se on pelottavaa. On pelottavaa, kun hetkessä tulee pakonomainen tarve saada tehdä jotain sellaista, mutta nukutun yön jälkeen kiroaa jokaisen iholla hehkuvan haavan.
On pelottavaa, kun uudet tuttavuudet alkavat puhua mielenterveyden häiriöistä, eikä itse saa sanottua mitään, koska kaikki aiheeseen liittyvä on niin henkilökohtaista. En muista, milloin viimeksi olisin joutunut tuollaiseen tilanteeseen. Enkä tahdo tietää, milloin seuraavan kerran joudun.
Sä kirjotat ihan sairaan kivasti tai siis voiko käyttää sanaa kivasti jos puhutaan masennuksesta ja syömishäiriöistä. Nomut kuitenkin, pidän sun kirjotustavasta ja blogista yleensäkkin :)
VastaaPoistaSun tekstejä kun nyt luin, niin kuulostaa nuo asiat vähän liiankin tutulta; nimittäin kokonaiset täytekakut ja monet suklaapatukat ja sit posliinijumalalle kumartaminen heti niitten jälkeen, paitsi no suklaata on vaikee oksentaa...... ja sit toisaalta taas muutamalla suupalalla sinnitteleminen koko päivän.
Itekkin kävin ravitsemusterapiassa ja psykiatrilla aika pitkään ja söin myös lääkitystä, mut sit huijasin itteni sieltä pois valehtelemalla et kaikki menee hienosti jne. Ja ahmimisekshan se on menny, mut siltikkään en vaan pysty puhua jostain syystä.
Joten oikeesti kannattaa puhuu asioista, jos vaan pystyy ja miljoonasti tsemppiä paranemiseen, vaikka et siihen välttämättä tähtäiskään tällä hetkellä. Mut mun mielipide on se, että syömishäiriö on täyttä paskaa mut tästä paskasta on ylivaikee päästä pois jos tänne on uponnu. Ite en varmaan parannu pitkään pitkään aikaan.
Haleja ja jaksamisii<3
Voi kiitos paljon!!
VastaaPoistaHarmittaa, että sun on pitäny kokee samaa, mutta toisaalta on niin ihana, että joku todella ymmärtää.
Näistä asioista puhuminen osaa olla joskus tosi vaikeeta, ja ymmärrän kyllä miks ehkä oot halunnu lopettaa psykiatrilla ja ravitsemusterapiassa käynnit. Mut kurjaa, että olet tehnyt niin. Koska musta tuntuu, että yksinään syömishäiriöstä on paljon vaikeempi parantua kuin "ammattilaisten" avulla. Vaikka sekin on kyllä totta, että joskus ne ei ymmärrä mistään mitään ja tuntuu ihan turhalta puhua niille mitään. Toivottavasti sulla on kuitenkin joku sun tukena!
Mä luulin paranevani sormia napsauttamalla heti kun pääsen terapiaan. Toisin kävi. Nyt taas tuntuu, etten parane koskaan. On tää vaan niin vaikeeta. Mutta toivon, ihan todella toivon, että joku päivä voisin syödä normaalisti ja elää ilman jatkuvaa alakuloisuutta ja väsymystä. Ja sitä toivon myös sinulle.
Lämmitti oikeesti sydäntä, kun olit jaksanut kirjoittaa omista tuntemuksistasi mulle noin pitkästi.
Kiitos, samoin sinne <3