Terveystarkastus.
Mukava, nuori terveydenhoitaja, kyselee kaikesta. Kaikkea. Seuraa täytettyä terveyskyselyä. Kyselee lisää.
Alkaa ahdistaa.
"...miten raha-asiat, huolestuttaako ne?...sosiaaliset suhteet?...koulu?"
Liian paljon kysymyksiä. Haluan, että hän lopettaa. Pelkään seuraavaa kysymystä. Ääni alkaa väristä. Kyyneleet nousevat silmiin.
"...mites muuten menee?"
Mitä mä sanon, mitä se haluu tietää, voinko mä kertoo, kannattaako, oonko hiljaa, mitä mä teen?"
Tunnen, kuinka poskeni kostuvat kyynelistä.
"Kerro vaan"
"Mä en haluu puhua."
"Ei oo pakko puhuu, mut mä en voi auttaa jos et kerro, mikä on. Ja mä kyllä huomaan, ettei kaikki oo ihan hyvin."
Jos mä kerron vaan vähän, ehkä se ei haittaa. Vai haittaako...
"Mulla on joskus vaan niin paha olla."
Pyyhin paidan hihaan vuotavia silmiäni. Pelkään meikkieni valahtavan. Mä näytän ihan kauheelta, en mä voi puhua mitään, se nauraa mulle päin naamaa. Lähe menee se sanoo. Nauraa perään mun niinsanotuille huolille. Sanoo, et maailmassa on niin paljon suurempiaki asioita, et mun ongelmat ei oo mitään niihin verrattuna.
"Millä lailla paha olo?"
Avaan varovasti suuni ja alan puhua. Varovaisesti kerron mitä tunnen. Vastaan kysymyksiin. Merkitsen itseäni kuvaavat kohdat terveydenhoitajan antamaan testiin. Itken, kun hän kysyy, mitä ajattelisin ihmisestä, joka vastaa kysymyksiin samalla tavalla kuin minä.
Lähes kahden tunnin kuluttua nousen tuolilta kädessäni todistus vastaanotolla käynnistä ja muistilappu, johon on kirjoitettu päivämäärä, terveydenhoitajan nimi sekä puhelinnumero.
Kävelen kotiin silmät vetisinä, pää täynnä ajatuksia. Miks mun piti mennä kertomaan mitään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti