Olishan se pitänyt arvata. Olen luultavasti koko viikon hehkuttanut miten hyvin mulla menee ja niin edelleen. Mietinkin jo, miten mulla voi olla niin pitkään niin hyvä olo. Olihan niitä läskiääliöidiootti-kaikki menee päin persettä-ahdistuksia, mutta yleisesti ottaen olen ollut normaalia paremmalla mielellä.
Ajattelin hyvän olon olevan lääkkeiden ansiota. Jos ne onkin jotain ihmepillereitä, eikä mulla enää koskaan oo paha olo. Mä todella aloin elää tuossa pumpulissa. Onneksi nyt eilinen palautti mut taas tukevasti maan pinnalle.
Ei se oikeastaan edes ollut mikään iso juttu. Tein yhden pienen virheen kotona väärinkäsityksen takia ja sain kuulla siitä jokaiselta, jota asia vähänkin koski. Olishan sun nyt se pitänyt tietää. Niin. No anteeks, kun oon niin helvetin tyhmä enkä tiedä mitään. Tuntuu pahalta, kun sanotaan että olisi pitänyt tietää. Tuntuu vielä pahemmalta, kun se joka sen sanoo, on toinen vanhemmista. Tekee mieli heittäytyä itkien maahan ja muistuttaa, että mä olen sun lapsi, sun pitää opettaa mulle noi asiat. Mutta kun on "aikuinen", ei voi tehdä niin. Kun on aikuinen, juoksee pala kurkussa lähimpään tyhjään huoneeseen ja haukkuu itseään.
Välillä musta tuntuu, etten ole yhtä kehittynyt kuin saman ikäiset ystäväni. Että ne on paljon aikuisempia ja vastuullisempia. Ne pärjää ilman vanhempiaan, eikä niiden tarvitse käydä lapsuudenkodissa edes kerran kuussa, että ne voisivat tuntea olonsa hyväksi. Minun on päästävä kotiin joka toinen viikko. Tuntuu, että puolet musta kuolee, jos niin ei tapahdu. Välillä mun tekisi mieli vain käpertyä äidin kainaloon ja kertoa kaikesta mikä mun mieltäni painaa. Ja kuunnella äidin rauhallista, huolehtivaa ääntä. Kuunnella niin pitkään, että silmät alkavat painua kiinni ja pää kallistua pehmeää olkapäätä vasten. Mikseivät aikuiset tee niin?
Eilen mä muistin taas tuon tuskan, jonka aikuistuminen tuo. Se alat olla sinä, jonka pitäisi tietää eikä enää vanhempasi. Muistin sen, miten pahalta tuntuu kun tekee jonkun asian väärin. Kun pienenstä virheestä moititaan sen sata kertaa. Kun sitten yrität unohtaa kaiken ja jatkaa elämää. Miten vaikeaa se on. Miten muutama sana, lyhyt lause, hiljainen ääni voi jäädä muistiin niin pitkäksi aikaa. Ja sitten kaikki ne sanat muodostavat yhdessä kokonaisuuden: elämä on täynnä paskaa.
Eikä sitä kokonaisuutta pääse pakoon.
Leuka vaan rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti