Niin tyhjä olo.
Kukaan ei välitä, en halua olla vaivaksi.
Miksi kaikkien on pakko aina esittää?
Miksi koulussa kaikki muuttuu, kun johonkin alkaa tottu?. Kun alkaa pitää jostain.
Pyöräilen poliklinikan pihaan viittätoista minuuttia vaille kolmen.
Olen helpottunut. Vihdoinkin täällä.
Terapeuttini saa puhelun juuri kun hän olisi valmis aloittamaan kanssani.
"Kyllä se soittaa sit myöhemmin. Nyt on sun aika."
Hän hymyilee.
Minäkin yritän.
Tunnen suupielieni laskeutuvan nopeasti.
Hän kyselee asioista. Keskustelemme. Minä vastaan aina kun jaksan.
Väsyttää.
Kertaamme viikonlopun tapahtumia.
Pillahdan itkuun.
Itken ensimmäistä kertaa terapeuttini nähden.
Häpeän kyynelteni syytä.
Häpeän itseäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti