Minne päädyn jos annan äänes kuljettaa.

"Mitä kuuluu?"

"Iiiiihan hyvää..." Perään kaikkihyvin, eitarviihuolestua -hymy.

"Oikeesti?"

Huomasin, ettei terapeutti enää luota minuun. Ymmärrän kyllä.

Valehtelin taas lisää.

"Kerro, miks sä et voinut sanoa sitä mulle suoraan?"

"Ajattelin et loukkaanut."

"Ei, en mä siitä loukkaannu. Enemmän mua loukkaa se, että puhut meidän selän takana. Etkä kerro kaikkea. Kun en voi tietää miten sä todella voit."

Tunsin itseni niin idiootiksi. En siksi, etten ollut kertonut totuutta terapiassa. Vaan siksi, että olin erehtynyt sanomaan siitä terveydenhoitajalle. Kaikki olisi hyvin jos olisin pitänyt kaiken sisälläni. Jos en olisi kuvitellut terveydenhoitajan osaavan auttaa. Mutta kun kuvittelin. Menin kertomaan sellaisia asioita, joita en terapiassa pystynyt kertomaan. Menin kertomaan senkin. Eikä ne asiat tietenkään terveydenhoitajalla pysy. Tottakai sen pitää ilmoittaa kaikki polille.

Pidättelin itkua. Kello löi kolme ja huomasin sen.

"Mitäs suunnitelmia viikonlopulle?"

Se oli liikaa, viikonloppusuunnitelmat meni vituilleen paria tuntia aikaisemmin. Olisin halunnut mennä sinne, missä tunnen olevani turvassa. Sen sijaan jouduin jäämään tänne. Tähän kaupunkiin, jossa joka kauppareissulla törmää kymmeneen tuttuun naamaan. Tähän asuntoon, josta en jaksa poistua edes viemään roskia. En jaksa puhua, en varsinkaan lähteä tapaamaan ystäviä. Mutten osaa kieltäytyä.

Kyyneleet puskivat esiin kovan kuoren alta ja lopulta en pystynyt enää pidättelemään itkua. 

"Musta on tyhmää, että itken tälläselle asialle. Mä oon kakskyt ja siltikään en osaa elää omillani..."

"Älä nyt hei tommosta mieti! Mä oon monta kertaa sanonu sulle että yleensä omat siivet alkaa kantaa vasta kahdenkymmenenneljän vuoden iässä. Ei haittaa mitään vaikka vanhemmat on vielä niin tärkeitä! "

"Mä haluaisin sairaslomaa."

"Saanko mä halata sua?"

"Et, koska mä alan taas itkee"

Pyöräilin kotiin. Matkalla välttelin ihmisten katseita. Eteisessä pillahdin itkuun. Lyhistyin sohvalle ja yritin keskittyä hegittämiseen. Aina kun alan itkeä, mun hengittäminen vaikeutuu niin paljon, että saatan pyörtyä jos en keskity. Ehkä vuoden paras viikonloppu aluillaan.

Pitäisi ehkä syödä.

Elämä opettaa, se teki must tällasen, pakotti vetämään kovempaa.

Heräsin tänään liian myöhään. Söin aamiaisen kello kahdelta iltapäivällä. Lempparimuroja ja appelsiinimehua. Pyöräilin lääkärille, jolle terapeuttini oli aiemmin varannut minulle päivystysajan. En koskaan osaa pyöräillä rauhassa polille. Vaikka aikaa olisi reilusti, minun on pakko mennä niin nopeaa kuin mahdollista ja ohittaa niin monta edellä ajavaa kuin mahdollista. Niin myös tänään.

 

Istuuduin lääkärin huoneessa pehmeälle tuolille uteliaan silmäparin tarkkaillessa minua. En erityisemmin pidä poliklinikan lääkäristä. Minua ahdistaa olla hänen seurassaan, tuntuu kuin hän vihaisi, pudottelisi sanoja suustaan, koska niin hänelle on opetettu. Hän kertoo minulle tiukkoja faktoja sairauteen liittyen, aivan kuin en olisi kuullut niitä koskaan aijemmin, yrittäen parantaa sanoillaan.

 

Pyyhin hikeä otsaltani. Istumme hiljaa vastakkain ja tunnen, kuinka hän katselee minua.

 

"Mä jo vähän kuulinkin sinusta, mutta kerropa nyt itse vähän voinnistasi."

 

Vihaan sitä, kun on kerrottava voinnista. On paljon helpompaa kertoa päivän tai viikon tapahtumista, kuvaillen samalla tunnetiloja. En tiedä, pitäisikö kertoa olosta juuri sillä sekunnilla vai viikon vai kuukauden ajalta. Tai mistä kohtaa aloittaa, kertoako ensin sen mikä on hyvin, mikä tuntuu hyvältä, vai sen mikä on huonosti. Vastasin kuitenkin.

 

"Joo. Semmonen muutaman viikon sairasloma vois olla nyt hyvä. Ja mä voisin kirjoittaa myös tällasia "unilääkkeitä", että saat nukuttuun."

 

Joo. Mä en todellakaan voi olla mitään muutamaa viikkoa pois koulusta. Korkeintaan pari päivää. Mä haluan käydä kouluni kunnialla loppuun ilman mitään ylimääräisiä lomia.

 

Kiitin ja kävelin huojuen ulos. Kotona join lisää appelsiinimehua. Oksettaa ajatella kuinka paljon siinä on sokeria. Olen koko illan yrittänyt miettiä mitä haluaisin syödä, mutten yksinkertaisesti osaa päättää. Nälkä kurnii vatsassa ja päässä huippaa heti kun vähänkään liikahdan, mutta en enää jaksa alkaa laittaa mitään syötävää. Huomenna syön ravitsevan aamiaisen.