Minne päädyn jos annan äänes kuljettaa.

"Mitä kuuluu?"

"Iiiiihan hyvää..." Perään kaikkihyvin, eitarviihuolestua -hymy.

"Oikeesti?"

Huomasin, ettei terapeutti enää luota minuun. Ymmärrän kyllä.

Valehtelin taas lisää.

"Kerro, miks sä et voinut sanoa sitä mulle suoraan?"

"Ajattelin et loukkaanut."

"Ei, en mä siitä loukkaannu. Enemmän mua loukkaa se, että puhut meidän selän takana. Etkä kerro kaikkea. Kun en voi tietää miten sä todella voit."

Tunsin itseni niin idiootiksi. En siksi, etten ollut kertonut totuutta terapiassa. Vaan siksi, että olin erehtynyt sanomaan siitä terveydenhoitajalle. Kaikki olisi hyvin jos olisin pitänyt kaiken sisälläni. Jos en olisi kuvitellut terveydenhoitajan osaavan auttaa. Mutta kun kuvittelin. Menin kertomaan sellaisia asioita, joita en terapiassa pystynyt kertomaan. Menin kertomaan senkin. Eikä ne asiat tietenkään terveydenhoitajalla pysy. Tottakai sen pitää ilmoittaa kaikki polille.

Pidättelin itkua. Kello löi kolme ja huomasin sen.

"Mitäs suunnitelmia viikonlopulle?"

Se oli liikaa, viikonloppusuunnitelmat meni vituilleen paria tuntia aikaisemmin. Olisin halunnut mennä sinne, missä tunnen olevani turvassa. Sen sijaan jouduin jäämään tänne. Tähän kaupunkiin, jossa joka kauppareissulla törmää kymmeneen tuttuun naamaan. Tähän asuntoon, josta en jaksa poistua edes viemään roskia. En jaksa puhua, en varsinkaan lähteä tapaamaan ystäviä. Mutten osaa kieltäytyä.

Kyyneleet puskivat esiin kovan kuoren alta ja lopulta en pystynyt enää pidättelemään itkua. 

"Musta on tyhmää, että itken tälläselle asialle. Mä oon kakskyt ja siltikään en osaa elää omillani..."

"Älä nyt hei tommosta mieti! Mä oon monta kertaa sanonu sulle että yleensä omat siivet alkaa kantaa vasta kahdenkymmenenneljän vuoden iässä. Ei haittaa mitään vaikka vanhemmat on vielä niin tärkeitä! "

"Mä haluaisin sairaslomaa."

"Saanko mä halata sua?"

"Et, koska mä alan taas itkee"

Pyöräilin kotiin. Matkalla välttelin ihmisten katseita. Eteisessä pillahdin itkuun. Lyhistyin sohvalle ja yritin keskittyä hegittämiseen. Aina kun alan itkeä, mun hengittäminen vaikeutuu niin paljon, että saatan pyörtyä jos en keskity. Ehkä vuoden paras viikonloppu aluillaan.

Pitäisi ehkä syödä.