Tykkään tosi paljon, kun puoli vuotta toitotetaan sitä, että et edisty. Jankataan sitä niin kauan, että varmasti menee jakeluun. En edisty en edity minä en vaan helvetti edisty. Toivoton syömishäiriöinen. Menetetty tapaus.
Ja sitten kun vähän annan armoa ja mietin josko sittenkin yrittäisin luottaa hoitajiin, niin sanotaan että ei sitä nyt kannata miettiä ettei edisty. Joskus menee vuosia, että saadaan jotain aikaan.
Anteeks?! Ja teihinkö pitäis luottaa? Ensin jauhetaan yhtä ja heti kun on matto vähänkin jalkojen alla niin vetäistään. Ja kun kysellään
"miten syömiset ai syöminen ahdistaa ahdistaako paljon...
"hmmm.. mitäs sitten vielä... ainiin! helpottaako sitä ahdistusta mikään"
Kun on vierellä, katsoo seiniin ja muistelee mitä oppikirjoissa käskettiin seuraavaksi kysymään. Kun vastaan että juokseminen helpottaa niin hoitajat katsovat toisiaan ja nyökkäävät. Joo näin se menee. Oikea vastaus. Nyt siirrytään tasolle kaksi - syömishäiröiseltä-kysyttävät-kysymykset.jotka-saavat-hänet-salamana-paranemaan -kirjan lukuun "kuinka saada hänet luopumaan oksentamisesta" Mitäs mun nyt piti kysyä?
Ahdistun, ahdistun ja alan itkeä.
"Sinusta tuntuu nyt siltä ja tältä ja ajattelet näin ja noin.."
sanotaan parin kysymyksen ja vastauksen jälkeen
ja mun viha nousee korkeammalle kuin koskaan ja tekee mieli huutaa lopeta turpa kiinni vitun kallonkutistaja. Ei ne tiedä helvettiäkään siitä mitä mä ajattelen ja mitä mun päässä liikkuu.
Tuijotan ahdistuksesta heiluvaa jalkaani ja pidättelen raivoa, kun lääkäri kertoo minulle omista ajatuksistani ja heittää ilmaan kysymyksiä. "Mutta mitä se haittaa vaikka sun paino nousiskin?"
Vastaan, että musta tulee läski ja se sanoo jotain ympäripyöreää, muka-lohduttavaa. Ja ihan kuin mun ajatusmalli muuttuisi muutaman lauseen aikana, se toistaa "mut mitä sitten vaikka sun paino nousis?"
Olen niin vihainen, etten pysty katsomaan lääkäriä silmiin, kun hän nousee sohvalta lähteäkseen omiin tärkeisiin töihinsä. "Joo, no yritähän pärjäillä." Tuijotan lattiaa ja annan terapeutin nähdä kiukkuni ja pahan oloni. "Pitäiskö meidän nyt varata se seuraava aika?"
Lähden kotiin kädessäni kotiavain ja muistilappu seuraavasta ajasta. Saatte nähdä, etten mene tuolle lääkärille enää koskaan milloinkaan ikinä! En varmasti. Enkä luota keneenkään. Vielä aamulla luotin terveydenhoitajaan,
"mun mielestä jos sä et käy psykalla, etkä syö lääkkeitä niin sun ei tarvii käydä täälläkään. En mä osaa sua auttaa."
enää en edes häneen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti