Ja mä haluan nähdä ja kokea, en vain loputtomiin asioita hokea, en jämähtää paikoilleen.

Järjetön ahdistus.
Koulussa oli eilen kamala kiire, enkä suoriutunut mielestäni tarpeeksi hyvin.
Jossain vaiheessa huomasin ahdistuksen nousseen sille tasolle, että hengittäminen oli vaikeaa.
Pelkäsin koko ajan vain lyhistyväni lattialle itkemään.
Selvisin kuitenkin ja pääsin lähtemään kotiin.

Kaaduin puolikuolleena sängylle.
Sain paniikkikohtauksen ja luulin kuolevani siihen paikkaan.

Ahdistaa edelleen. Ilma tuntuu takertuvan kurkkuun ja kuristavan minua.

Ja silti kirjoitan tässä.

Kuinkahan monta kertaa mä olen ajatellut kuolevani ja silti herännyt aina uuteen aamuun.
Pirteänä tai vähemmän pirteänä.
Mutta herännyt kuitenkin.