Heräsin tänään liian myöhään. Söin aamiaisen kello kahdelta iltapäivällä. Lempparimuroja ja appelsiinimehua. Pyöräilin lääkärille, jolle terapeuttini oli aiemmin varannut minulle päivystysajan. En koskaan osaa pyöräillä rauhassa polille. Vaikka aikaa olisi reilusti, minun on pakko mennä niin nopeaa kuin mahdollista ja ohittaa niin monta edellä ajavaa kuin mahdollista. Niin myös tänään.
Istuuduin lääkärin huoneessa pehmeälle tuolille uteliaan silmäparin tarkkaillessa minua. En erityisemmin pidä poliklinikan lääkäristä. Minua ahdistaa olla hänen seurassaan, tuntuu kuin hän vihaisi, pudottelisi sanoja suustaan, koska niin hänelle on opetettu. Hän kertoo minulle tiukkoja faktoja sairauteen liittyen, aivan kuin en olisi kuullut niitä koskaan aijemmin, yrittäen parantaa sanoillaan.
Pyyhin hikeä otsaltani. Istumme hiljaa vastakkain ja tunnen, kuinka hän katselee minua.
"Mä jo vähän kuulinkin sinusta, mutta kerropa nyt itse vähän voinnistasi."
Vihaan sitä, kun on kerrottava voinnista. On paljon helpompaa kertoa päivän tai viikon tapahtumista, kuvaillen samalla tunnetiloja. En tiedä, pitäisikö kertoa olosta juuri sillä sekunnilla vai viikon vai kuukauden ajalta. Tai mistä kohtaa aloittaa, kertoako ensin sen mikä on hyvin, mikä tuntuu hyvältä, vai sen mikä on huonosti. Vastasin kuitenkin.
"Joo. Semmonen muutaman viikon sairasloma vois olla nyt hyvä. Ja mä voisin kirjoittaa myös tällasia "unilääkkeitä", että saat nukuttuun."
Joo. Mä en todellakaan voi olla mitään muutamaa viikkoa pois koulusta. Korkeintaan pari päivää. Mä haluan käydä kouluni kunnialla loppuun ilman mitään ylimääräisiä lomia.
Kiitin ja kävelin huojuen ulos. Kotona join lisää appelsiinimehua. Oksettaa ajatella kuinka paljon siinä on sokeria. Olen koko illan yrittänyt miettiä mitä haluaisin syödä, mutten yksinkertaisesti osaa päättää. Nälkä kurnii vatsassa ja päässä huippaa heti kun vähänkään liikahdan, mutta en enää jaksa alkaa laittaa mitään syötävää. Huomenna syön ravitsevan aamiaisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti