"Ihanaa, kun Iidi tulee, niin saadaan taas nauraa sen kaa."
Mietin Mintun sanoja monta kertaa päivässä.
Siitä on puoli vuotta, kun äiti toisti ne minulle.
Siitä on liian kauan, kun olin onnellinen.
Kun räjähdin spontaanisti nauruun pikkusiskon kertoman typerän vitsin päätteeksi.
Kaipaan sitä aikaa.
Kaipaan niin paljon.
Haluaisin olla taas se sama pikkutyttö, joka vuosia sitten sai äidin suunpielet kääntymään hymyyn. Haluaisin olla se pelle, joka pomppi innoissaan tv:n edessä, eikä välittänyt toisten ärsyyntymisestä. Se, joka ei pelännyt toisten suuttuvan häneen. En haluaisi istua kiltisti lattialla, poissa ihmisten silmistä, poissa ihmisten mielistä.
En haluaisi muistaa sitä, kuinka tänään piilouduin ostoskeskuksen hiljaisimpaan kohtaan, jotta selviäisin vähimmällä mahdollisella ahdistuksella. Haluaisin muistaa reippaat askeleet ihmisten edessä. Rohkeat, kantavat askeleet. Hymyn siivittämät, kevyet askeleet.
Kunpa muistaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti