En osaa kuvailla mun tunteita tällä hetkellä. Ihan kuin iholla olisi kuori, joka hehkuu hyvää oloa ja onnellisuutta. Ja kaikki sen kuoren sisällä pyörii ahdistuksessa, joka koko ajan yrittää päästä ulos kyynelten mukana. Miksi kaikki ahdistaa?
"Mä mietin, et mitä sä näet kun katsot itseäsi peilistä?" Kysyi mun terapeutti tänään.
Ruman läskin! Pyöreet posket, paksut reidet, höllyvät kädet, läskimahan...
"En haluu sanoa."
Miksi mä en voi avata suutani kun multa kysytään asioita? Miksi istun hiljaa katsoen lattiaa, pyöritellen vastausta päässäni sata kertaa, miettien mitä se musta ajattelee jos kuulee nää ajatukset? Miksen vaan voi puhua?
Mulle on tullut taas pelko hyvästä olosta. Silloin kun viimeksi oli tosi paha olla, mä mietin miltä tuntuu, kun ei ahdista. Kun olo parani, mä mietin miten olen koskaan kestänyt niin pahaa oloa. Nyt pelkään taas. Tuntuu, että mun pitäisi vaan jäädä tähän, että mun on vaan pakko tuntea kaikki se ahdistus, että se on mulle ihan oikein. Mitä jos niin on tarkoitettu, että mulla on paha olla ja mä kuolen siihen? Jos niin oli päätetty jo ennen mun syntymää. Ja nyt etsitään lääkettä ja puhutaan puhutaan puhutaan, tehdään kaikkemme, että asiat muuttuisi. Mitä jos se on väärin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti