Sain iltapäivällä raha-asiat vihdoinkin kuntoon. Rakastan sitä tunnetta, kun stressaavan asian taakka vierähtää pois sydämeltä! En ollutkaan huomannut, kuinka paljon tuo asia tosiaan painoi mieltäni. En ollut huomannut, kuinka paljon stressaan ylipäätään.
Keväällä, toisiksi viimeisenä koulupäivänä halasin terveydenhoitajaamme. Hän sanoi ottavansa minuun yhteyttä uudestaan elokuussa, heti kun koulut alkavat. Tänään hän kysyi, koska minulle sopisi. Katsoin mielestäni oikein tarkasti, kolmeen kertaan kalenteriani ja näppäilin viestin puhelimeeni. Lähetin sen. Sain vastauksen, ehdottamani aika sopi myös hänelle. Kotona selasin kalenteriani uudestaan. "Ei hitto! Onko nyt tosiaan vasta viikko 33!" Elän viikossa 34. Katsoin siis aikataulujani viikon liian pitkälle. Nyt sopimani aika ei todellakaan käy minulle. Hävettää. Pakko muistaa laittaa heti aamulla viestiä ja kertoa mokastani. Ehkä hän ymmärtää. Ehkä saan ajan toiselle päivälle. Pitää muistaa myös ilmoittaa aikatauluistani terapeutille. Lupasin varata ajan jo tälle viikolle, mutta puhelimen ottaminen käteen tuntui ylitsepääsemättömältä. Saisin soittaa hänelle mihin aikaan tahansa, mutten kehtaa. En halua, että hänen on puhuttava kanssani vielä omana vapaa-aikanaan sen lisäksi, että kuuntelee vinkumistani työaikana.
Kotona avasin koneen ja päätin tulle kirjoittamaan ajatukseni tänne. Mutta mikä kauhee ulkoasu mun blogilla on. Ei yhtään mun näköinen. Ei ollenkaan sitä, mitä mä haluaisin sen olevan. Muutin vähän fonttia, vähän banneria, vähän kaikkea. Tallensin. En ole tyytyväinen vieläkään.
Kun yhden asian saa kuntoon, on alettava stressata toista. Käsittämätön ahdistus painaa rintaa, kun mietin, mitä kaikkea on tehtävä. Tuntuu, etten saa henkeä. Kysymys kuuluu: Onko stressaaminen synnynnäinen, sisäänrakennettu ominaisuus, joka valikoituu vain tietyille henkilöille, vai voiko siitä päästä eroon? Voinko minä päästä siitä eroon?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti