Paljon helpompaa olisi ottaa vain vastaan kuin kieltää kaikki.

"Nyt me syödään! Ota siitä leipää!"
"En mä nyt."
"No otathan..."
"En nyt jaksa."
"Jaksat sä yhden"
"En."

Kuluu pari minuuttia.

"Mä otan tän toisen ja sä otat tuon!"

Leipäkori työntyy mun nenäni alle.
Ja minä vapisevin käsin tartun yhteen pehmeään palaseen.
Syön jonkun toisen voitelemaa leipää.

Ihan liikaa rasvaa.
Se haluu lihottaa mut.

Olen salaa vihainen koko päivän. Haluaisin huutaa, mutten kehtaa. Miten voin antaa sen pakottaa, mähän olen kaksikymppinen!? Mä olen aikuinen. Mä osaan kyllä itse päättää koska mulle riittää ja koska oon täynnä. Silti söin. Söin, koska se pakotti.

Miksei ihmiset usko kerralla kun sanotaan, että ei kiitos? Miksi minä en pysy tiukkana ja pidä suutani tiukasti kiinni, vaikka toinen tunkisi väkisin sinne ruokaa? Mä en vaan halua, että ihmiset kiinnittää huomiota mun syömisiin. Mä haluan niiden pitävän mun syömisiä normaalina. Mä haluan niiden pitävän mua normaalina.