Ajattelin, että ravitsemusterapiasta alkaa ihan kokonaan uusi elämä. Että sen jälkeen pystyn syömään hyvin ja terveellisesti. Että kaikki hoituu sillä yhdellä käynnillä. Se ei sitten mennytkään ihan niin.
Söin aamiaiseksi nektariinin. Tunsin syyllisyyttä, kun en jaksanut aloittaa päivää sillä tutulla weetabixmössöllä. Kurkottauduin keittiökaapin ylähyllylle ja kaivoin sieltä suklaalevyn. Kiikutin sen makuuhuoneeseeni ja aloin tunkea naamaani pala kerrallaan. Suklaa lihottaa sä et koskaan laihdu vitun läski.
Tiedän, että pitäisi syödä kunnon aamiainen. Pitäisi odottaa muutama tunti ja syödä lounas, sitten välipala ja päivällinen... Pitäisi. Miksi pitäisi? Mun päähäni pomppasi ravitsemusterapeutin vastaanotolta pieni ajatus, joka kulkee nyt koko ajan mukana. Se kyseenalaistaa jokaisen terveellisen vaihtoehdon. Se kapinoi kaikkea vastaan. Se kysyy, miksi pitäisi syödä se aamupala, miksei voisi syödä ensimmäisen kerran vasta iltapäivällä ja ahmia sitten iltapalaksi puolikkaan mutakakun. Se sanoo, että niin mä olen tehnyt ennekin, voisin aivan hyvin jatkaa sitä samaa vieläkin. Minä yritän taistella tuota ajatusta vastaan, mutta se on liian voimakas.
Syön tämän päivän aikana tuon kahdensadan gramman suklaalevyn, enkä mitään muuta. Sitten käyn lenkillä ja aamupaino saa huomenna olla vähintään puoli kiloa vähemmän.
En jaksa taistella. Pyörryttää, oksettaa. Olisi paljon helpompi vain luovuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti