Kävelin aamulla koululle, lukuvuoden ensimmäiseen päivään luottavaisin mielin. Tästä vuodesta tulee sata kertaa parempi kuin edellinen. Näin kasvoja, kuuntelin lauseita, tuotin niitä jopa itsekin. Jännitin. Sellaista positiivista jännitystä, perhosia vatsassa. Ehkä maailman ihanin tunne.
Sitten opettaja mainitsi sanan ruokailu. Ainiin. Ei ruokailua, en tahdo en tahdo. Pelkäsin vain opettajan lopettavan lauseensa ja "päästävän" meidät syömään. Jossain vaiheessa se tapahtui. Kiinnittäydyimme jonon jatkoksi ruokalan ovien taakse. Hyvin se menee. Asetin lautasen tutulle tarjottimelle. Ja tässä sitä taas ollaan. Väritin lautaset ruualla ja salaatilla.
Ja vaikein osuus. Paljonko tässä on kaloreita, miks mä en tiedä, miten en muistanut laskea jo ekasta suupalasta lähtien, miks kaikki kattoo, miks mun kädet alkaa täristä, mitä ne on tunkenu tähän salaattiin? Taistelen vispaavan käden kanssa. Vaihdan haarukan toiseen käteen. Ei onnistu. Luovutan. Sain sentään puolet syötyä.
Se mikä ei tapa, vahvistaa.
Mua alkoi vain heikottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti