Mä alan olla taas ihan sekaisin. Vähän kuin olisin humalassa, mutta ei kuitenkaan. En muista mikä päivä on, enkä ymmärrä kellonaikoja. Mietin, elänkö täällä tosiaan vai kuvittelenko vain. Kuvittelenko ympärilleni kaikki ihmiset vai ovatko he todellisia? Tuntevatko he todella jotain vai sanovatko vain tuntevansa? Onko millään mitään väliä? Minua pelottaa. Ihan todella pelottaa. Pelkään itseäni, pelkään ajatuksiani. Pelkään, mitä muut ajattelevat ja mitä itse luulen heidän ajattelevan. Kaikki on niin sekavaa.
Nyt viikonloppuna ajattelin käyväni huomenna pyytämässä pari päivää sairaslomaa. Että saisin levätä, nukkua, selvitellä ajatuksia. Sitten huomasin uuden lukijan, jonka blogista luin samasta aikeesta. Ehkä en sittenkään. Kyllä mä jaksan. Eihän mulla edes ole mitään syytä tehdä niin, mä olen vaan masentunut.
Kävin tällä viikolla terveydenhoitajalla ensimmäistä kertaa kesäloman jälkeen. Jännitin sinne menoa niin paljon, etten pystynyt syömään ja nukuinkin huonosti. Vatsa meni sekaisin ja pelkäsin oksentavani astuessani sisään koululle. Onneksi terveydenhoitajamme on niin ihana persoona, että jännitys unohtui hänen kanssaan puhellessa. Tuntui pahalta sanoa kaikki ne asiat, joissa en ole pystynyt parantamaan koko pitkän loman aikana. "Mites viiltely, onko sitä ollut?" Tietäsit vaan kuinka paljon. Kyllä mä sitä olen vähentänyt aika rajustikin alku kesästä, mutta en voi sanoo etteikö sitä olisi ollut. "Ei..." En mä vaan voinut sanoa kaikkien oksentelujen ja muiden jälkeen myöntävää vastausta vielä tähänkin. En haluaisi valehdella, mutten pystynyt kertomaan totuutta. Olen pahoillani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti