Ylpeys ja rangaistus.

Tunsin eilen samalla suunnatonta ylpeyttä, samalla pakahduttavaa ahdistusta kävellessäni ulos kaupasta, muovipussillinen ruokaa kädessäni riippuen. Ylpeyttä siksi, että kerrankin, kerrankin ostin todella ruokaa, ainaisten hedelmäsäilykkeiden, jogurttien ja karkkien sijasta. Ahdistusta siksi, että minut nähtiin. Kymmenet silmäparit katsoivat, kun lastasin koko tuon ruokamäärän pussiin. Arvioivat, kuinka paljon minun olisi pitänyt jättää ostamatta, koska mä olen läski. Läski ei saa syödä. Mutta silti syön. Kaikki ne ihmiset näkivät minun kantavan sen järkyttävän kokoisen, pullollaan olevan pussin ulos kaupasta. Miettien kuinka joku voikin olla näin lihava.

 

Mielessäni rakensin maan alle kolon, jonne pystyisin vajoamaan heti ostosten maksamisen jälkeen. Voisin pujahtaa sinne piiloon ihmisten katseilta. Ryömiä ylös oman talomme rapussa. Omasta mielestäni erittäin kutkuttava idea.

Kotona aloin laittaa seuraavan päivän lounasta valmiiksi. Pilkoin tomaatit, ananakset ja salaatin rasiaan. Olin ajatellut tehdä kanasalaatin, mutta kun näin kuinka täyteen rasia tuli pelkistä kasviksista ja hedelmistä, mieleni muuttui. Tintti käveli keittiöön ja annokseni nähdessään huudahti kuinka iso se on. Jäin katsomaan häntä.
"Tarkotin siis, miten pieni se on, eihän sun nälkä nyt tuolla lähde!"
"Aijaa, mä just ajattelin jättää tuon broilerin pois kun tossa on jo noin paljon..."
"Mieti nyt, toi on salaattia!"
Kiltisti kypsensin broilerin ja laitoin osan siitä salaatin joukkoon. Olin ihan ähkypahkupuhki kun sulloin viimeisetkin rippeet suuhuni tänään töissä.
Pitäisikö siitä onnitella vai rangaista itseään, kun saa syötyyn niin paljon, että vatsa on täynnä? Minä en tiedä.