Ensimmäinen poli-käynti.

Valitin toukokuussa terveydenhoitajalle, kuinka minua ärsyttää puhua ongelmistani niin monelle ihmiselle. Siihen mennessä en edes ollut puhunut kuin muutamille. Terveydenhoitaja lohdutti, että ehkä nyt ei enää tarvitse, kun pääsen potilaslistalle. Sen jälkeen se ihminen siellä ei enää vaihdu. Mutta kesälomalla se vasta todella alkoi. Kiersin jos jonkinmoista lääkäriä ja hoitajaa, jokaiselle kertoen ne samat asiat. Kunnes sitten viimein minut saatiin sullottuun lisätaakaksi eräälle psykiatriselle sairaanhoitajalle.

Viime viikolla kävin tuon hoitajan luona ensimmäistä kertaa. Olin luonut päässäni kaiken maailman kauhumielikuvia siitä, että hoitaja olisikin aivan kamala, enkä tulisi hänen kanssaan ollenkaan toimeen. Odotushuoneesta hoitaja tuli hakemaan minut omaan huoneeseensa. Voit istua kummalle vaan nojatuolille. Valitsin sen, josta helpommin näkee ulos ikkunasta. Katse kiersi puhuessani nurkasta nurkkaan, minua vastapäisellä seinällä olevan taulun kuvaa tarkkailin aina pohtiessani vastausta uuteen kysymykseen.

Yllätyin kun hoitaja alkoi keskustella kanssani harrastuksista. Hän kertoi omista kokemuksistaan ja siitä mitä itse ajattelee. Yllätyin, koska tuon tunnin me todella keskustelimme. Aika ei mennyt siihen, että toinen esitti kysymyksen, minä olin hetken hiljaa ja vastasin sitten muutamalla sanalla, molemmat olivat hiljaa, toinen sanoi "niin" ja esitti taas uuden kysymyksen ja niin edelleen. Sitä harrastettiin nimittäin kuukauden ajan toisten sellaisten ihmisten kanssa jotka "halusivat auttaa".

Kun tunti sitten oli kulunut, hoitaja etsi mukaani kortin, josta löytyi hänen puhelinnumeronsa. Hän ojensi sen minulle ja sulloessani sitä täyteen laukkuuni sanoi: "Sä oot muuten hirveen suloinen, ootko kuullut sitä aikaisemmin?" Hymyilin ja punastuin. En tiennyt mitä vastata.

Hymyilin koko matkan kotiin. Mietin sanoiko hoitaja sen vain saadakseen minut iloiseksi vai oliko hän todella sitä mieltä. Ja jos oli, niin kuinka se oli mahdollista. Mistä kohtaa minä olin muka suloinen? Kotona seisoin peilin edessä ja tuijotin itseäni. Mitä se oikein tarkoitti? Miten se sai mut niin hyvälle mielelle? Yksi lause, ventovieraalta ihmiseltä. Tuo ventovieras ihminen kuitenkin sanoi tapaavansa minut mielellään myös ensi viikolla, jolloin voimme tutustua lisää. Tutustua rauhassa ja edetä sillä tahdilla, joka minusta tuntuu hyvältä. Minusta tuntuu hyvältä, kun joku ajattelee sitä. Ei vain anneta seuraavaa aikaa ja kysytä niitä kysymyksiä, jotka on valmiiksi jo mietitty, vaikka huomattaisiin, että minua ahdistaa.

Uusi aika ei tunnu enää ollenkaan pelottavalta. Oikeastaan sinne on aika kiva mennä. Viime kerralla hoitaja kysyi, olenko valmis paranemaan, haluanko sitä. Vastasin, etten tiedä. En ole aivan varma, pystynkö vielä irroittautumaan syömishäiriöstä, se pelottaa. Mutta jos käynneistä jää aina noinkin hyvä mieli kuin viime kerralla, haluan ehdottomasti jatkaa.