Aamupalaksi puolitoista weetabix -muroketta, kaksi desiä jogurttia ja puolikas banaani.
Kakssataaviiskytkuus kaloria. Kalorilaskurin mukaan.
Luulin, että se olisi enemmän. Ainakin jossain viidensadan hujakoilla.
En valita.
Ehkä kahden viikon ajan olen syönyt tuota samaa. Joka ikinen aamu.
Se on turvallista.
On turvallista aloittaa joka aamu samoilla rutiineilla. Ensin veskiin, sitten vaa`alle, vaatteet päälle, aamupalalle, sänky kuntoon ja verhot auki. Ja sitten voi päivä alkaa.
Jos joku tuon rutiinin rikkoo, niin sitä odottaa tiuskinta. Ainakin mulkoilen pahasti.
Ja salaa vihaan koko päivän.
Koska mun rutiineja ei rikota. Se lihottaa.
Tiedän miten hölmöltä se kuulostaa, mutta mä oon ihan varma, että lihon, jos teen jonkun asian väärin. Väärässä järjestyksessä tai väärään aikaan. Ihan varma.
Aamiaiseen mä olen tyytyväinen. Se on suht. terveellinen ja sillä pärjää pitkälle päivään.
Edes ne kalorit ei niin huoleta, kun ne tulee heti aamulla. Päivän mittaanhan ne kuluu, vaikka ei liikkuis juuri ollenkaan.
Lounas on vaikea ja päivällinen ylitsepääsemätön.
Ne korvasin eilenkin sadalla grammalla pähkinöitä ja tänään järkyttävällä kasalla irtokarkkeja. En mä joka päivä niin paljon karkkia syö, mutta lupasin itselleni perjantain kunniaksi.
Koko ajan mietin, pitäiskö aloittaa karkkilakko..?
Iltapala ei tule kuuloonkaan.
Menen ensi viikolla eka kerran ravitsemusterapiaan.
Tavallaan odotan sitä innolla. Haluan tietää, miten pitäis oikeesti syödä. Musta on mielenkiintoista kuunnella ihmisiä, jotka tietää niin paljon oikeanlaisesta ravinnosta ja liikunnasta, terveistä elämäntavoista.
Koulussakin mun lempiaine oli terveystieto. Rakastin kuunnella sen opettajan tietämystä. Jos koulun jälkeen olisi ollut vielä mahdollista jäädä kuuntelemaan terkkatiedon opettajaa, mä olisin ollut ilmoittautumassa ensimmäisenä. Eturivin pulpetissa, muistiinpanovälineet nenän edessä.
Tavallaan se taas ahdistaa. Koska mä en itse haluaisi todellakaan alkaa syödä niin kuin pitäisi. Niin paljon. Niin monipuolisesti. Mulle riittää weetabixit, jogurtit, banaanit ja karkit.
Eniten ahdistaa vaaka. Kun se näyttää joka ikisen kilon, joka mun mukana kulkee. Vielä vähän enemmänkin, koska siinä ei tietenkään saa riisua vaatteita pois. Mulla kiloja on ihan liikaa, mä en ole tällä hetkellä lähelläkään alipainoa, niinkuin joskus olin. Silloin, kun en sitä tajunnut. Olisi pitänyt, olisin siinä vielä.
En ymmärrä, mitä toiset hyötyy siitä, että ne saa tietää paljonko mä painan.
Haluaako ne mut vaa`alle, että saisivat sitten mun mentyä nauraa, kuinka inhottava läski mä olen, enkä silti tajua laihduttaa?
Haluaako ne tietää sen vaan siksi, että ne itse tulis siitä iloiseksi?
Mäpä painan kymmenen kiloo sua vähemmän. Läski.
Eikö se riitä, että ne näkee mun olevan lihava?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti