Ahdistaa olla läski. Ahdistaa mennä kouluun, kun olen laihtunut vaivaiset kaksi kiloa. Mutta hitto, kun ei vaan paino laske! Ymmärtäisin, jos söisin joka päivä kuten tänään, mutta kun en. Syön vähemmän kun aikoihin (ja voin kertoa, että tuntuu hyvältä!).
Napaan on tänään uponnut sämpylä, puolikas banaani, kaksi karkkia, kaksi magnum jäätelöpuikkoa ja 125 grammaa pähkinöitä. Vaaka näytti paniikkia ja ala-painua-tyhjentämään:tä. Nyt se näyttää numeroita, siedettäviä sellaisia.
Viikonloppuna isä näki kaksi viiltelyn jälkeä kädessäni. Kysyi kuka mua on raapinut.
"En tiedä."
Mitä voi vastata ihmiselle, joka kysyy viiltelyarvista? Ei sitä kauheen usein varmaan pamauteta päin naamaa hymyssä suin kahvipöydässä, että "mulle vaan tuli tuossa pari sellasta pientä ahdistuskohtausta, niin ajattelin ratkasta tilanteen satuttamalla itseeni." Ihan normikäytäntö meillä päin. Mites teillä? Voin vaan kuvitella, miten hullulta tuo kuulostaa. Mitä se muka ratkasee, kun näkee veren tihkuvan iholle? Mutta se vaan ratkasee, se saa hetkeks ajatukset pois siitä henkisestä pahasta olosta.
Mä en halua, että ihmiset pitää mua hulluna. En mä ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti