"Ei sun tarvii laihduttaa...
oot just sopivan kokonen tollasena...
ei tarvii laihduttaa...
tässä tapauksessahan mä en yritä laihduttaa sua"
Sairaanhoitaja, lääkäri ja ravitsemusterapeutti yrittävät saada minut uskomaan siihen, että olen hyvä juuri tällaisena. Minun ei tarvitse laihduttaa. Haluan oppia syömään terveellisesti ja pitämään itsestäni. Haluan oppia luottamaan hoitohenkilökuntaan ja kuuntelen heitä kiltisti, vaikka sisäisesti taistelen positiivisia kommentteja vastaan.
" Onko se niin, että kun alkaa ahdistaa niin silloin pitää oksentaa?"
" Niin kai. Välillä."
" Mitäs jos joskus koittaisit purkaa ahdistusta vaikka lähtemällä lenkille?"
Eli siis ala juosta lenkillä vitun läski, eihän sua kukaan jaksa enää kauaa katella tollasena! Miten sä kestät ittees, voisit nytkin olla juoksemassa ja kuluttamassa niitä kaloreita joita tänään oot vatsaas tunkenu. Sen sijaan istut täällä valittamassa läskeistäs. Et sä sitä tunnu itse tajuuvan, nii pakkohan jonkun on koittaa vääntää tää rautalangasta. Helvetin ihrakasa.
Seuraavana päivänä lähden lenkille ja mietin terapeutin sanoja.
Se haluaa että mä laihdun. Laihdutetaan sitten.
Alan lipsua takaisin samoihin vanhoihin kaavoihin. Korvaan aterian suklaapatukalla ja venytän ateriavälejä monella tunnilla. Syön kahdesti päivässä ja ramppaan jatkuvasti vaa`alla. Mietin mitä valehtelen ravitsemusterapeutille. Söin kyllä olin kipeenä enkä pystynyt syödä mullei ollut rahaa ostaa kunnon ruokaa halusin kyllä muttei ollenkaan tehnyt mieli. Mitä vaan, kunhan ei totuutta. Kunhan se ei vaan saa tietää.
Kunhan mä vaan saan laihtua pari kiloa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti