Tarvitsen sua et voin onnistua.

Oon päättänyt pitää pienen breikin tästä blogista. Olen miettinyt, ettei tää ehkä kuitenkaan ole mulle hyväksi, vaikka alussa niin ajattelinkin. Mä ajattelin, että voin kirjoittaa tänne kaikki ne ajatukset, mitä en uskalla ääneen sanoa tai kertoa kenellekään. Että se jotenkin helpottaisi, kun kaikki tunteet pukee sanoiksi.

Ja kyllähän se helpottaakin. Se vie paljon stressiä pois kun listaa oikeasti niitä asioita jotka mieltä painaa. Uskon, että auttaisi, jos purkaisin kaikki ajatukseni tähän blogiin, sitten sulkisin koneen ja antaisin olla. Mutta kun se ei mene niin. Olen alkanut piilottamaan ajatuksiani myös blogilta. Myönnän pelkääväni että ne ajatukset sitten katoaa mun päästä. Myönnän pelkääväni paranemista.

Tiedän, että se on väärin. Pitää kiinni sairaudesta, joka aiheuttaa niin paljon pahaa. On niin järjen vastaista, ettei halua sitä, mikä tekisi elämästä helpompaa.

En tiedä, kuinka pitkä tauosta tulee. Voi olla että kestän sen kaksikymmentäneljä tuntia, minkä jälkeen on niin paha olla, että on pakko kirjoittaa. Mutta on myös mahdollista, että kun en niitä paskoja ajatuksia jankkaa koko aikaa, niin pikkuhiljaa ne alkaa helpottaa. 

Eräs ihminen sanoi mulle pari päivää sitten että kyllä sä paranet.

Luotan suhun.