Mietin mitä jää kun mä lähden täältä.

"Mut pärjäät sä?"
"Tottakai."
"Nii, oothan sä pärjänny tähänki asti..."
"Nii."
"Voinhan mä luottaa siihen, ettet tee itelles mitään?"

Nauran terveydenhoitajan kysymykselle. Luuletko, että mä todella kertoisin, jos olisin suunnitellu tekeväni jotain niin lopullista?

"Joo..."
"Mitä?"
"Joo!"

Haluisin tietää, miltä tuntuu kuolla. Näenkö vielä kaiken tän maailman menon vai enkö näe mitään? Miltä tuntuu, kun ei näe mitään? Tai ajattele? Kun ei vaan ole. Vai syntyykö ihminen vielä uudestaan? Ihmisenä vai eläimenä? Jos mä synnynkin kastematona.. 

Mitä järkeä elämässä oikeastaan on? Me synnytään, ollaan toisten hoidettavina vaippaikä, kun ei tajuta itse vielä mitään. Käydään koulua, opiskellaan asioita, joilla ei välttämättä koskaan tulla tekemään mitään. Hankitaan ammatti, mennään töihin. Etsitään itsellemme niinsanottu toinen puolisko, jonka kanssa tehdään uusi, samoja asioita pohtiva pieni ihminen. Herätään aamulla aikaisin, jotta ehditään töihin, viedään lapsi hoitoon, päästään töistä, haetaan lapsi, mennään kotiin, laitetaan ruokaa, katsotaan tv:tä, mennään nukkumaan ja seuraavana aamuna kaikki alkaa alusta. Mitä järkeä siinä on?

Onko meillä joku tehtävä? Videopeleissä sanotaan, että on löydettävä aarre. Kun aarre on löytynyt, peli loppuu. Miksei meille elämämme alussa sanota, mitä on tehtävä? Ei ole mitään, mihin pitäisi pyrkiä. Meillä se maali on kuolema. Sitä kohti jokainen meistä menee. Onko kuolema se aarre?

Entä jos haluaa saada aarteen jo aikaisemmin? Silloin kun itselle sopii. Onko se väärin?