Lokakuu alkoi huonosti. Kadotin polkupyöräni avaimet ja myöhästyin koulusta. Minua ei rankaistu, vaan tervehdittiin iloisesti aivan kuin se mitä tein, olisi ollut vähintäänkin hyväksyttävää. Odotin kunnon räyhäämistä, häpäisemistä, jotain. Mutta asialle vain vitsailtiin. Mielessäni jo rukoilin, että voitteko pliis näpäyttää mua jotenkin. Eikä mitään.
Tuntuu, että tulisi parempi olo, jos joku näyttäisi vihansa minua kohtaan. Kuvittelen aina kaikkien vihaavan ja säälivän minua. Nauravan selän takana, häpeävän ja puhuvan pahaa. Tai tiedän. Haluaisin heidän sanovan sen ääneen. Odotan sitä joka päivä. Että joku ohjaisi ihmisten eteen ja huutaisi kuinka säälittävä, ruma ihminen olen. Ja kaikki ympärilläni nauraisivat. Heittelisivät ilmaan negatiivisia adjektiiveja, haavoittaisivat minua viiltävillä sanoillaan. Ruoskisivat lauseillaan. Mietin sitä aivan liikaa. Pelkään sitä aivan liikaa.
Mietin asioita aina myöhälle yöhön. Painan pääni tyynyyn vasta kun silmät valuvat väkisin kiinni. En osaa mennä nukkumaan ajoissa. Ja aamulla aikaisin ylös. Haluaisin nukkua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti